Ammatillisuus ja kohtaaminen

Juttelimme Voimauttavan valokuvan-kurssilla ammatillisuudesta, tunteiden
näyttämisestä, välittämisestä, läsnäolosta. Tästä samasta asiasta juttelin myös
työkaverin kanssa, joka kävi vasta masennukseen liittyvässä koulutuksessa, jossa
tästä oli ollut myös puhetta.

Olen miettinyt myös eri ammatteja. Sosiaalialan, terveysalan, opetusalan.
Lähinnä noita, jotka liippaavat omaa mielenterveys- ja päihdetyötä ja
sitten omiin lapsiin liittyen, mutta myös omiin lapsuuden- ja nuoruuden
muistoihin. Niihin ihmisiin keitä siellä on ollut. Olen pohtinut sitä,
että miten joillakin on omaan työhönsä upea "tatsi". Tai sanoisinko
tatsi niihin ihmisiin, joita he työssään kohtaavat.
Muistelen lämmöllä yksityisen päiväkodin ensimmäistä yrittäjää, joka
vain sai lapset sulamaan käsiinsä. Hän antoi tilaa kasvaa ja osoitti rakkautta.
Uskon, että hän teki työtään koko sydämellä. Niin teki toinenkin yrittäjä.

Vanhempien lasteni kouluaikoja miettiessäni mieleeni muistuu ihana, lempeä
mutta tarvittaessa jämäkkä naisopettaja. Hänkin katsoi oppilasta arvostavasti,
ja sen rakkauden mitä hän työtänsä kohtaan koki, oli silminnähtävää. Ja sijainen,
joka osasi luovia tilanteet niin, että negatiivisille wilmamerkinnöille ei ollut tarvetta.
He ruokkivat hyvää lapsissa, auttoivat heitä löytämään omia voimavaroja, kannustivat
ja rohkaisivat - kuitenkin pitäen rajat siellä missä ne ehdottomasti tarvitaan.
Omilta kouluajoiltani muistan heti tietyt opettajat, jotka ovat jääneet lämmöllä
sydämeen. Muistan myös leireiltä ja harrastuksista ne, jotka osoittivat välittävänsä.
Muistan opettajan joka lauloi, antoi kasvualustaksi innostuksen, muistan opettajan
joka käytti erilaisia opetuskeinoja - keinoja joilla sai meidän huomion paremmin.
Muistan sen kuinka surkea olin koulussa, mutta joillakin tunneilla tunsin hyvää fiilistä
oppimisesta (vaikka aina ne asiat eivät sen paremmin päähän juurtuneetkaan.)
(Tähän liittyen Aamulehdessä hyvä artikkeli. Opettaja, hymyile, etsi hyvää...)

Muistan nuorisotyöntekijän, joka soitti leireillä kitaraa ja lauloi. Joka sai palan
kurkkuun, kun lauloimme Viidestoista yö tai Rafaelin enkeli. Joka kohtasi meidät,
oli läsnä. Muistan nuorisotyöntekijän, joka kuunteli, välitti, osoitti ymmärrystä.
Mutta ohjasi lempeällä kädellä. (Vaikka aina ei varmasti neuvot menneet päähän
asti, niin aina kohtaamisesta jäi lämmin tunne.) "Minua oli kuunneltu, minut
oli huomattu".
Ammatillisuus. Jollekin se on sitä, että minkäänlaisia tunteita siihen ei sotketa.
Mutta jos tekee työtä ihmisten parissa niin tunteethan on sitä inhimillisyyttä.
Ei se tarkoita sitä, että aletaan itkeä omaa elämää siihen, menetetään oma
tunteiden hallinta - jos näin käy, silloin niissä on työstettävää itsellä. Mutta
liikuttua, ilostua, surustua ihmisen äärellä - ei se ole vääryyttää, ei se ole
epäammatillisuutta.

Ammatillisuus on tietoa ja taitoa, toimimista ammatin vaatimalla tavalla,
se on työhön kuuluvien asioiden hoitamista. Mutta jos sen tekee ilman sydäntä, 
kilpi ympärillä, siitä jää ehkä puuttumaan jotain. Jos on ammatillisesti läsnä
- esim. kipuilevalle lapselle, rikki menneelle aikuiselle, perheelle joka säröilee -
mutta pelkällä tittelillä, väittäisin, että jossain kohtaa se voi tuntua raskaalta
itselle, mutta myös luottamuksen syntyminen voi olla hitaampaa. Usein se
kipuileva tarvitsee juuri sen kohtaamisen ja varsinkin jos sitä ei oikein
muualta saa, niin melko harmillista on, jos se "avunantajakin" jättää kylmän
jäljen. Eikä tämä pelkästään koske kipuilun hetkellä olevaa ammatillisuutta,
vaan ihan niissäkin hetkissä, joissa ilo ja tasaisuus on läsnä.

Jos uskaltaa avata itsensä ammatillisuuden rinnalle, olla oikeasti läsnä,
niin miltä se tuntuu? Ei siinä kadota itseään, eikä auktoriteetin tarvitse
murentua. Kun tietää omat rajansa, kun tietää mitä ja ketä varten siinä
kulloinkin ollaan. Kun osaa ammattillisesti kuitenkin vetää rajan silloin
jos toinen sitä rajaa pyrkii ylittämään. Ei se ole koko elämän avaamista.
Se on vain sen inhimillisyyden, ihmisyyden, läsnäolon avaamista. Se
on kohtaamista. Ja se ei onnistu, jos pönöttää oman tittelin takana piilossa.
Minä pyrin työssäni olemaan aito. Jos minä ilostun toisen puolesta näytän sen,
sanon sen. Jos silmäkulmani kostuu, annan sen kostua - ei siitä synny niagaran
putousta. Jos näen, että toinen tarvitsee kosketusta, kysyn saanko halata.
Joskus aistin, että voin koskettaa olkapäätä ja silittää. Jos minua harmittaa,
kyllä minä senkin voin sanoa. Kaikki tämä on yksilöllistä, tilannekohtaista.
Mielenterveystyön parissa on monenlaisia haasteita, joissa kaikki ei sovi
kaikille. Mutta silti pyrin kohtaamaan. Katsomaan silmiin ja viestittämään,
olen tässä nyt sinua varten, kerro minulle.

15 kommenttia

  1. Kaunis ja koskettava kirjoitus. Monta yhtymäkohtaa löysin tätä lukiessani omaankin työhöni lastentarhanopettajana. Sitä niin toivoo, että pienet ihmiset ja perheet kokisivat minut sellaisena helposti lähestyttävänä tyyppinä, jonka seurassa voi luottaa siihen että vastassa on aina kaksi kuulevaa korvaa ja sydän joka aidosti välittää.

    Kiitos tästä kirjoituksesta! Juuri sinun kaltaisiasi aitoja ihmisiä alallasi tarvitaan!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kirjoituksesi ja toiveesi perusteella uskon, että juuri sellaista läsnäoloa sinä varmasti välitätkin <3 Kiitos ihanasta kommentista <3

      Poista
  2. Sosiaalialan töissä se läsnäolo ja vuorovaikutus ovat erityisen tärkeitä.
    Kaunista sunnuntai-iltaa <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Näin uskon minäkin. Mutta uskon myös, että sinä olet varmasti omassa työssäsi lasten kanssa hyvinkin ihanasti läsnä ja sielläkin sitä tarvitaan <3

      Poista
  3. Tärkeitä asioita, jotka jäävät mieleen!
    Ihmistuntemus ja eri alojen vaativat haasteet ovat toisille juuri se oikea valttikortti elämään!
    Ihailen sellaisten ihmisten asennetta ja suurta sydäntä!

    Kauniit kuvat! Lempeitä syyspäiviä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. <3 Kuin myös ihailen <3

      Ihanaa syksyä sinullekin <3

      Poista
  4. Sinulla on kyllä taito tuoda ajatukset "paperille". Ihania ja niin tärkeitä muistoja. Toivottavasti voin oman ammattini puolesta olla joskus jollekin tuollainen muisto.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. <3<3<3 Uskon täysin, että varmasti olet juuri sellainen muisto <3

      Poista
  5. Ihana ja pysäyttävä kirjoitus.
    Itselle myös hyvin ajankohtainen ja ajatuksia herättävä. Olen päätynyt siihen ratkaisuun etten kovassakaan bisnes-maailmassa aio hukata inhimillisyyttä ja läsnäoloa, tehköön ne minusta sitten haavoittuvamman. Mutta itseään ei saa hukata, eikä inhimillisyyttään.
    Lempeää lokakuuta! <3

    VastaaPoista
  6. Kyllä! Tärkeä aihe postauksessasi.
    Nykyaikana tuntuu, että aito, lämmin toisesta välittäminen on harvinaista.
    Minäkin haluan näyttää toiselle, että välitän, työssäni.
    Olen monasti ajatellut, että saatan antaa naivin ja hömpän kuvan itsestäni,kun annan luontaisen empatian näkyä toiminnoissani.Mutta olen ylpeästi oma itseni.
    Varsinkin nuoria ja lapsia haluan eritoten kannustaa ja kehua heti, jos pienenkin syyn siihen löydän ja ilman syytäkin.Kuten sinäkin kirjoitit, myös minä muistan kaikki kannustaneet ja oikeasti lämpimät ihmiset elämäni varrelta.
    Luulen, että nykyihminen on kovin suuren halin tarpeessa.Jokainen meistä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihana kommentti <3 Voin kuvitella, kuinka ihana kohtaaja olet <3 Halit sinulle.

      Poista
  7. Löysin juuri tänne blogiisi ja rakastin tätä tekstiä. Oikeastaan siinä oli niin hyvin sanottu, ettei minulla ole oikeastaan siihen juuri nyt ainakaan mitään lisättävää edes :)

    VastaaPoista

Kommenttisi tuo minulle suuresti iloa! :)