Kuinka syntinen olen

7 kuolemansyntiä. Kuinka syntinen olenkaan minä?

1. Ylpeys
Tätä toivoisin olevan minussa vähiten. Ainakin yritän kitkeä sitä itsestäni pois. Etten koskaan erehtyisi luulemaan, että olen parempi jotakin toista. Enkä olisi nokkavan ylpeä. Mutta tämä nostaa päätään varmasti ainakin puolison kanssa riidellessä tai eniten varmaan anteeksipyynnön hetkellä. Toisaalta kääntöpuolena - pitäisi osata olla enemmän ylpeä omista tekemisistä. Sillä toisella ylpeyden tavalla. Nöyrällä tavalla.

2. Kateus
Voi tämä viheliäinen kateus. Olen minä, kateellinen aina välillä. Kun haluaisin saavuttaa jotain, ja joku muu onnistuu. Kun jollakin asiat sujuu helpommin, kuin itsellä. Kun joku on sitä, mitä itseni toivoisin olevan. Mutta sen pyrin tunnustamaan (ainakin mielessä) ja vastamyrkyksi antamaan kiitoksen. Vaikka vain mielessä kehuisin ja kiittäisin toista, niin silti. Koska uskon, että kaikki se hyvä palaa takaisinkin. 

3. Viha
Kyllä pistää vihaksi. Toisaalta tulisi opetella purkamaan vielä paremmin vihaa, kun se helposti kääntyy minulla ärtyneeksi kitinäksi. Mutta eniten vihaa nostattaa maailman vääryydet. Vihoissaan en jaksa kuitenkaan kauaa olla, en maailmalle enkä ihmisille.
4. Laiskuus
Eniten minussa on varmasti tätä. Liian moni asia seisoo paikallaan sen vuoksi. Ja tästä minä eniten itseäni varmasti moitin. Mutta onneksi osaan myös laiskotella, hyvälläkin omallatunnolla. Toivoisin silti itseeni hiukan tehokkuutta lisää. 

5. Ahneus
Kyllähän se joskus iskee. Mutta ei niin ahneesti kuin ennen. Nuorempana en tiennyt, että se ei ole minulta pois. Nykyään tiedän, että sen minkä annan toiselle tai jaan, se palautuu joskus takaisin. Mutta herkkujen osalta olen oppimaton. Ahneuksissani vedän överit. Saatan jopa piilotella suklaatani, että saan syödä yksin. 

6. Ylensyönti
No sehän tulikin jo edellisessä. Ähkyyn syön itseni silloinkin kuin syön ulkona - en malta jättää juuri mitään syömättä.

7. Himo
Tämä on jotenkin haastava sana. Wikipediassa himon kerrotaan kuvaavan voimakasta halua. Varsinkin seksuaalista halua. Ehkä minussa tällä hetkellä on vähiten himoa - haluan toki monenlaisia asioita, mutta onko halut erinäisiä asioita kohtaan niin voimakkaita haluja, että voisin kuvata niitä himoiksi? Ehkä jotenkin koen, että himo on sellaista pakonomaista toimintaa. Sellaisesta olen opetellut koko ajan enemmän pois. Etten hurahtaisi haluamaan vaikkapa materiaalia niin, että siitä tulee oikein himo. Pienet himot ovat hyvä juttu :)

Voi ihmispoloa, kuinka sitä syntinen onkaan, kuka lie parempi toistaan... :)

Ps. Jos haluat olla syntinen ja himoita arvonta-palkintoa, niin klikkaa tänne tai tänne :) 






Olla olkapäänä, olla jakamassa, olla vain

Kun tuntee olonsa huonoksi. Syylliseksi. Epäonnistuneeksi. Ja sitä ei uskoisi ulkoapäin. "Ääh, mitä sinä nyt, oot just hyvä. Nääh, sä oot vaan niin ankara itsellesi. Pöh, mitä sinä nyt dramatisoit. Kääk, sä oot ihan liian herkkä." Silloin alkaa nolostella sitä. Minä aikuinen ihminen tällaista nyt tosissaan suustani päästän. Mutta minkäs sillä hetkellä teet, ne on olemassa. Ei ne mene pyyhkäisyllä ohi. 
Sitä marssii reippaana eteenpäin, ottaa sosiaaliset kontaktit mahdollisimman hyvin haltuun, hoitaa hommansa. No, on sellainen reipas. Reipas minä hoitaa hommat, Puuha-Pete kaiken korjaa. Mutta sisällä kalvava tunne siitä, ettei olekaan tarpeeksi hyvä. On huono äiti, on huono puoliso, on huono ystävä. Kaikki menneisyyden möröt, no ainakin osa, marssii vierellä kaataen pikku hiljaa niskaan painavaa öljyään. Vaikka minä kuinka olen opetellut olemaan armollinen itselleni ja työstänyt asioita! Ainakin niitä mitkä liittyy toisiin, mutta miten olenkaan oikeasti antanut itselleni anteeksi? Olenko päässyt oikeasti yhtään eteenpäin! Mikä taantuminen minulle on tullut!?
 Ja sitten toisaalta, ne elämän tapahtumat, ei ne keveimmät. Kun sitä on ajatellut, ettei ne minuun vaikuta (ei minun pääkopan kuntoon), minähän vain otan opin niistä - kunhan olen tarpeeksi itkenyt. Mutta kun kasaantuu asioita, asioiden päälle, jossain ne kuulemma saattaa alkaa tuntumaankin - myös reippailla. Ja jostain alkaa kiristämään, puuduttamaan, pistelemään, nilkuttamaan, Ja se yllättääkin. Kas kas, mitä hittoa nyt tapahtuu
Niin tai näin, ei ne mene pyyhkäisyllä ohi, ainakaan aina. Ne menee sillä, että niitä saa jakaa. Ei niin, että minä vain surkuttelisin itseäni. Vaikka sitäkin saa tehdä, itkeä räkä poskella. Mutta lopulta kuitenkin siten, että visio on eteenpäin vievissä voimissa. Tahdossa tulla sinuiksi, hälventää möröiltä torahampaat pois.

Jakamalla ja sillä, että joku ottaa todesta. Eikä vain pyyhkäise kädellä sivuun. Jakamalla, sillä tämä maailma pyörii. Eikös vaan?

Ja just passelista Taru kirjoitti ihanan tekstin, josta bongasin Brene Brownin empatiaan liittyvän videon. Se päättelis hyvin tämän postaukseni, antais sille pisteen.


Jokaisen vuoro loistaa

Minä en ole koskaan loistanut koulussa numeroilla enkä isommilla osaamisilla. Jos jossain sain jotain näytettyä, niin se on ollut itseilmaisu mm. teatterin keinoin. Se tuntui omalta ja koin osaavani siinä jotain. Olen kenties ollut ulospäin pursuava muuten ja aktiivikin mm. oppilastoimikunnassa, mutta itse opiskelu on ollut aina haastavaa (ehkä se muu eloisuus peitti alleen ne tuskan hetket opiskelussa). Hyvin monet yläasteen tunnit kirjoitin runoja - joko omia, tai kopsattuja kavereiden runovihkoista. Tai kirjoitin lappusia, kirjeitä. Minun on ollut hirmuisen hankala istua paikallaan (on edelleen) ja asento vaihtui tiheään. Sen lisäksi minun on ollut hyvin hankala pysyä mukana opetuksessa (paitsi niissä, joissa oli väriä ja draaman keinoja) ja muistaa opittuja asioita. Ehkä juuri tämä hankaluus sai keskittymään enemmän omiin höpö-kirjoituksiin. Nyt aikuisena olen miettinyt, että jos minulle olisi tehty psykologin testauksia peruskoulun aikaan, olisiko havaittu puutteita oppimisessa.

Kun aloin opiskella aikuisiällä ammattiin, jännitin kovasti miten suoriutuisin. Mutta sain huomata, että pystyn hallitsemaan päätäni paremmin ja pystyn sisäistämään asioita. Tosin siihen tarvitaan paljon väreillä ja mielikuvilla pelautumista. Mutta pitkäkestoiseen muistiin harva tiedoista kuitenkaan on jäänyt. Sen mitä olen työssäni käytännön kautta kokenut, istahtaa vasta sitten minuun ja muuttuu opiksi.
Olin vasta vanhempainillassa, jossa käytiin läpi yleinen kuulumiskierros lastemme opiskelusta. Hyvin monessa kommentissa nousi esiin koenumerot, kurssi-arvosanat. Yhteishakuun liittyen painotettiin nyt ysillä petraamaan ja nostamaan numeroita (niillä joilla tarvetta siihen on). Tietysti ilmaan tuotiin myös sitä faktaa, että jos haluaa päästä jatko-opintoihin, niin kannattaa nyt panostaaa opiskeluun. 

Kyllä, panostamaan ja korottamaan numeroita eikä menisi sieltä mistä aita on matalin. Mutta hiukan minua sydämestä vihlaisi, kun mietin heitä, joilla oppiminen ei ole kovin sujuvaa. Heitä, jotka eivät tule saamaan erinäisistä syistä kovin korkeaa keskiarvo-lukemaa, mutta joissa on paljon potentiaalia toimintaan ja jatko-opintoihin. Heitä, jotka ovat numeroidensa vuoksi riskissä tippua jatko-opinnoista pois ja jäädä tyhjän päälle. Heitä, jotka kaipaavat vain enemmän toiminnallisuutta ja käytännön harjoitusta. Heitä, jotka oppimisen vaikeuksista huolimatta, ovat täysin työelämä"kelpoisia", toisen asteen opiskelujen veroisia. 
Niin heidän vuoksi minun sydämeni hiukan murenee. Koska on heitä, joissa on potentiaalia, mutta jotka ovat hautautuneet osittain sen kokemuksen alle, että "olen ihan surkea, en osaa mitään, en pääse mihinkään kouluun jne". Hyvät numerot on hyvä juttu ja saa niistä puhuakin. (Se minua vihastuttaa, jos lapsi tai nuori ansaitsee paikkansa vanhempien silmissä vain hyvillä numeroilla.) Mutta ihan jo omista oppimisen haasteista käsin minä toivon, että se potentiaali mikä on myös huonojen numeroiden alla, havaittaisiin mahdollisimman hyvin. Ja heille löytyisi helpommin sitä toiminnallista väylää saada ammatillinen koulutus ja vahvistaa itseluottamusta oman osaamisen suhteen. Että mahdollisimman vähän olisi heitä, jotka jäävät koulupudokkaiksi ja lipuvat tien reunaan. Että mahdollisimman moni pärjäisi, täällä missä rintarinnan kuljemme. 

Onneksi nykyään kiinnitetään enemmän huomiota siihen, että erilaiset oppijat tunnistettaisiin ja heitä tuettaisiin omalle polulle. Tai ainakin tästä puhutaan paljon ja onhan asia opetussuunnitelmassakin huomioitu. Mutta vielä saisimme innovoida lisääkin, vaikka ymmärrän sen, että tämä voi tuoda haasteita opettamiselle, opettajille. Siltikin, lisää ideoita tarvitaan, että kuinka mahdollisimman monen vahvuudet saadaan esiin. Että jokainen saisi loistaa jossain ja edetä portaita ylöspäin.

Ps. Minua kosketti Mamma rimpuilee-blogin kirjoitus. Ja varsinkin postauksen viimeinen lause: Koska kaikki, mitä me vanhemmat kipeimmin toivomme, on että lapsi pärjää. Niin se on <3

(Niin ja jos luonnonmukainen-arvonta kiinnostaa, niin rullaa pari postausta taaksepäin.)


Kannatetaan, vaikka perse puutuisi!

Olen elokuva-ihmisiä. Haluan kannattaa varsinkin kotimaista elokuvaa. Pyrin katsomaan elokuvateatterissa mahdollisimman monta niistä ja vuokraamaan sen, mitä en siellä katso. Samalla haluan kannattaa oman pienen pitäjäni leffateatteri-yrittäjää aina kun mahdollista.

Parin viikon ajan olen valmistautunut henkisesti puuduttamaan takapuoltani kolmen tunnin ajan Tuntemattoman sotilaan parissa. Hiukan kyllä hirvitti ajatus, varsinkin kun melko levoton paikallaan istuja olen (aina ollut). Aiempia versioita elokuvasta en ole tainnut koskaan kokonaan katsoakaan. Mutta jos en muuten niin ainakin kannatuksen vuoksi päätin, että leffa nähtävä.

Eilen kävin isäni kanssa katsomassa sen. Ja hyvin pysyi herkuilla pyllyni paikallaan ja mieli keskittyneenä elokuvaan. Minä tykkäsin leffasta - jos tuon aihepiirin leffoista niin voi sanoa. Mutta kyllä sitä ennen unen tuloa mietti - että tosissaan meidän omaa kansaa on sota koskettanut raadollisella tavalla. Ja siitä hulluudesta joku on selvinnyt elossa - vaikkei varmasti ehjänä.

Rauhaa - sitä koko maapallolle toivoisi. Ihanaa sunnuntaita Sinulle <3


We Love The Planet - haluaisitko kokeilla?

Ekodödöt eivät ole oikein osoittaneet minulle tukeaan, tai ne muutamat joita olen jaksanut lähteä testaamaan näillä hiki-geeneillä. Mutta näissä "We love the planet"-deoissa on selkeästi sitä jotain. Sain niitä testiin Ruohonjuuresta.

We Love The Planet-deodorantit ovat 100 % luonnonmukaisia, uusiutuvista raaka-aineista valmistettuja. Dödöt ovat voidemaisia, ja ne levittyvät hyvin. Alkuun tuntui oudolta laittaa voidetta kainaloon, mutta hyvin pian siihen tottui. Näistä löytyy montaa eri ihanaa tuoksua, mutta myös tuoksuton vaihtoehto. Tuoksuttoman lahjoitin ystävälle testiin ajatellen, että tuoksuton nyt ei ainakaan minulla toimi. Mutta nämä todella pitävät "tuoksut" pois, olin positiivisesti yllättynyt. Ekoversio ja pitää hurmaavan tuoksuni loitolla, mahtavaa!
Mutta mutta! Mutta harmikseni ihoni reagoi jotenkin kummasti. Ensi alkuun ajattelin, että se on vain iholta totuttelua, mutta ei. Minulla siis muutamien päivien jälkeen alkoi kainaloissa tuntua kihelmöintiä ja iho alkoi punoittaa. Yritin vähentää määrää, mutta sekään ei tuntunut auttavan. Pidin välipäiviä, kokeilin toista tuoksua ja jatkoin, mutta sekään ei auttanut. Kainaloissa oli ikävä kihinä. Vaikka kainalot eivät jääneet märän tuntuisiksi, niin ilmeisesti kuitenkin "kosteus jäi muhimaan"? Vai onko kyse ruokasoodasta, kuten Ida blogissaan mainitsi? Reagoiko kehoni siihen ruokasoodaan? Vai tuoksuihin? Jäin pohtimaan, että olisiko sittenkin tuoksuton, ruokasoodaton ollut se juttuni?
Mutta omasta jälkikokemuksesta huolimatta, uskon somessa lukemieni hehkutuksien olevan ansaittuja. Klik, klik ja klik. Hajuttomuus, siinä se kyllä antoi tuen ja turvan minullekin. Olen nyt "tauolla tuotteesta", mutta aion kokeilla myöhemmin vielä uudelleen muutamalla tuoksulla, mitä en vielä testannut ja katsoa miten käy. Tai ehkäpä testaan nimenomaan sen tuoksuttoman version. Ystävän kokemukset siitä ovat olleet hyvät.

Haluaisitko sinä mahdollisuuden testata We love the planet Sweet serenity-tuoksuista deodoranttia? Kommentoi tämän postauksen alle, blogin Instagramiin tai Facebookiin, niin arvon purnukan jollekin 24.11 :)

Verta ja särkyneitä sydämiä

Pääni on ollut viimeisen parin viikon ajan täynnä parisuhde-draamaa. Kun ollaan yhdessä, ei olla yhdessä, ollaan yhdessä mutta hiljaa, ei olla yhdessä mutta janotaan toisia. Olen toisten iholla, kosketuksissa. Kun katseet kohtaa, iho vastaa ihoon. Näen kasvoja liikennevaloissa, mieli seikkailee siellä ja täällä, näen kasvoja kaupassa. Tunnen samoja tunteita, olen ihastuksissa ja suruissa.

Pääni elää läpi nopeatempoisia elvytyksiä, akuutteja kirurgisia leikkauksia. Kuolemaa ja selviytymistä. Luulen, että jos kykenisin kliinisiin juttuihin, niin tässä imussa osaisin varmasti tehdä sydänleikkauksen, takuulla myös operoida kasvaimen runtelemat aivot. Ihan varmasti...
Olen siinä tilassa, että päätän lopettaa - painaa nappia ja katkaista kierteen. Mutta jälleen huomaan, että olen antautunut.  Olen koukussa.

Sen siitä saa, kun aikoo kurkata Viaplayssä Greyn anatomiasta vain sen ihan ensimmäisen jakson - ihan vain muistin virkitykseksi, että mistä kaikki sai alkunsa. Ja sitten se viekin mukanaan, usean tuotankokauden verran. Olen Derek ja Meredith koukussa. Tai oikeastaan jo pikku hiljaa luopumistyötä tekemässä. Kohta jäljellä enää näitä uusimpia jaksoja Ruudusta. Jotka eivät tunnu enää miltään, ei Derekin jälkeen. 

Mutta sanon vaan, sarjat joita voi katsoa monta jaksoa putkeen, on huono juttu. Huoooono juttu.


Jos olen oikein kiltti...

...niin voisinko saada sellaisen lottovoiton, jolla voin ostaa sellaisen muuuhkean, laadukkaan ja pitkän untuvatakin, jonka alle mahtuu lämmin villapaita - ja niissä pukeissa voin silti taipua eteenpäin ilman saumojen ratkeamista? Niin ja uudet kengät, joilla tarkenisi vaikka Alaskassa - edellisten vinkkeleiden tilalle, jotka ovat kutistuneet, KUTISTUNEET, tämän tiedon olisin voinut ottaa vastaan ostaessa, tämän että ne voi kutistua ottaessaan itseensä kosteutta (olisihan tämä tietysti järjelläkin pitänyt tietää).

Niin, että voisinko. Sillä minä en tiedä miten selviän taas tästä talvesta. Oikeasti en tiedä. Vaikka talvi, sinä oikein kaunis oletkin, niin raukka kehoni kaipaa hautautumista lämpöön. Ja jotta minä voisin sinusta nauttia enemmän, niin nyt on löydyttävä huonon verenkierron omaavalle kunnon talvikamat! Jos olen oikein kiltti...



Sisustukseen jotain uutta

(Melkein) kaikki herttainen, pehmoinen, kotoinen, tunnelmallinen ja romanttis-sävytteinen tuntuu omalta. Kodin sisustuksessa varsinkin, mutta kohtuuden rajoissa. Niinpä olenkin hirmuisen iloinen uusista tuulista. Teksti-yhteistyö Anna-Mari Westin korttien ja kalentereiden kanssa on saanut jotain uutta rinnalle. Tekstejäni, Anna-Marin kuvin, löytyy myös AmandaB:n tuotteista. Tällä hetkellä mm. tauluista, kelloista ja tarjottimista, sekä saatesanoina kynttilöistä ja vilteistä. Lahjaksi tai itselle, kauniin kuvin ja sanoin, joilla toive välittää jotain. Alla teille muutamia AmandaB-nettisivuilta poimittuja kuvia.

Kynttilöistä löytyy "normikokoa", mutta myös iso ja näyttävä vaihtoehto - siinä riittää poltettavaa. Näitä on myös eri väreissä ja eri saatetekstein. Useampi vaihtoehto, jolla viedä valoa rakkaille.
Millä sanoin haluaisit itseäsi vahvistaa, mitä kenties toiselle lahjoittaa.


Vilttejä löytyy myös monessa eri värissä. Itse vilteissä ei siis ole tekstiä, vaan saatesanoissa. Kokemuksesta kerron, että näihin pehmoisiin viltteihin on ihana viileyden hetkellä käpertyä <3


Sylitarjottimia kolmessa eri vaihtoehdossa. Tarjottimelle lämmin kuppi teetä, pari (ehkä enemmänkin) palaa suklaata + lempisarja, sohvan nurkkaus - leppoista omaa tai yhdessä jaettua aikaa. 




Tässä siis muutamista kuvia, nettisivuilta löytyy enemmän. Näitä on myös saatavissa mm. AmandaB:n jälleenmyyjiltä. Myöhemmin tulossa muitakin uutuuksia. Ihanaa loppuviikkoa <3

Ps. 2018 kalenterikirjan voitti Instan puolella osallistunut elmasa7, voittajalle laitettu viestiä.


Jos olisinkin Olivia (+muistutus arvonnasta)

Lapsena, ala-asteella minä toivoin, että nimeni olisi Elina ja minusta tulisi lentoemo. Jossain kohtaa vaihtoehdoksi ammatille nousi suvun ensimmäinen rekkanainen. Mutta kaukana ne oli oikeasta visiosta sitten loppujen lopuksi. Lentoemona olisi kiva olla matkustelun vuoksi, mutta matkapahoinvoinnista kärsivänä työstä ei taitaisi tulla mitään. En myöskään istuisi samaa rutiinia toistavaan hommaan. Kaiken lisäksi alkaisin kärsiä varmasti ahtaanpaikan-kammosta. Ellen olisi niissä luksus-luokissa - eikö siellä ole tilaa reilummin? Rekkanaisen touhu olisi liian fyysistä ja liian yksinäistä. Nukahtaisin rattiin, tulisin hulluksi tuhansissa kilometrissä. Elinakaan en enää haluaisi olla, vaikka kaunis nimi se onkin. Katja on ihan hyvä. Vaikka olen aina kokenutkin sen tylsäksi nimeksi, kun siitä ei saanut hyviä lempinimiä muodostettua.
Mutta jos nyt hiukan leikittelisin ajatuksella, että kuka minä olisin, kenenlaista elämää haluaisin kokeilla? Niin sanoisin, että olisin Olivia, jolla olisi upeat kiharat kutrit ja linjakas vartalo. Jotain sellaista espanjalaista verta olisi havaittavissa. Pukeutuisin naisellisen tyylikkäästi, ehkä hieman taiteelliseen tyyliin. Eläisin rikasta sosiaalista elämää ja nauttisin taiteesta. Itse asiassa minä eläisin taiteella - minä kirjoittaisin missä ikinä kulkisin, kotona omassa studiossa minä maalaisin musiikin tahtiin käyttäen koko kehoa välineenä. Minä pitäisin kursseja, missä rohkaisisin ihmisiä löytämään oman äänensä, oman jälkensä. Matkustaisin paljon, istuisin katukahviloissa nauttien omasta seurasta - vastapainona vilkkaalle sosiaaliselle elämälle. Koti olisi minun rauhan tyyssija - minulle mutta myös rakkaille ihmisille. Siellä saisi olla juuri sitä mitä on. Siellä saisi olla ihan hiljaa. Tilaa ja syliä olisi tarjolla ystäville, heidän lapsilleen/perheilleen ja lähimmille sukulaisille. Olivialla ei näköjään olisi omia lapsia, mutta sopivan miehen löydyttyä kuvioon tulisi ehkäpä adoptiolapsi(a). 

Olivia taitanee olla "alter egoni", tai se osa minua johon kiteytyy tietynlainen vapauden kaipuu, energisyys, luovuus ja taide, matkakaipuu, toiveet suuresta sydämestä ja hylättyjen pelastamisesta. Mutta nyt minä olen kuitenkin Katja. Katja Annukka. Jonka mukana kulkee osa Oliviasta. Ja hyvä niin. Oliviana minulla ei olisi tätä omaa rakasta perhettä.

Ps. Ihanan Ilona Pietiläisen vuoden 2018 kalenterikirjan-arvonta käynnissä vielä tämän viikon täällä blogissa ja Instagramin puolella. 

Luulot pois lahjattomalta!

Unelmat ja tavoitteet - niitä on tullut kirjattua, piirreltyä, visioitua, kerrottua. Nyt on suvanto-vaihe meneillään. Saattaa olla hiukan luottamuksen hiipumista, osittain arjen sanelemaa ja väsymystä, toivon mukaan tämä on myös sitä unelmien muhimis-aikaa.

Heli kirjoitti, useampikin on kirjoittanut huijarisyndroomasta. "Psykologinen ilmiö, jonka vaikutuksena ihminen ei kykene sisäistämään omia saavutuksiaan todisteista huolimatta. Huijarisyndroomasta kärsivä on vakuuttunut olevansa huijari ja että hänen saavutuksensa ovat ainoastaan hyvän onnen tai ajoituksen tulosta, tai että hän on vain harhauttanut muut luulemaan itseään todellista kyvykkäämmäksi."  Tätä asiaa olen aina välillä pyöräyttänyt mielessäni. Kokenut jotain samaistumista unelmien tiimoilta.
Joistakin, niistä herkimmistä, omista unelmista ja tavoitteista en uskalla kaikille kertoa - ja toisaalta ei kai tarvikaan. Niiden saavuttamisesta kerron suoraan ääneen vain valituille. Heille, joiden luotan ottavan asiani rakkaudella vastaan ja joiden uskon olevan kiinnostuneita. Koska pelkään niitä toisia reaktioita. "Mitä sinä oikein itsestä kuvittelet, kuka tahansa pystyisi tuohon. Ei tuo nyt mitään merkitse, ei siitä kannata sen isompaa numeroa tehdä. Lopeta haihattelu ja keskity arkeen. Luovuta ennen kuin joudut naurunalaiseksi. Karmeaa luettavaa. Ootko nyt oikeasti varma, että susta on siihen."  Tai sitä vaivaantunutta hiljaisuutta ja lattiaan katsomista myötähäpeästä. Pelkään, että joku paljastaa minut ja taitamattomuuden. Tiputtaa minut luuloistani alas. Murskaa minun visioni. Ja niiden myötä tajuan, että ne onnistuneet jutut on todella vain ainutkertaisia ja onnen kantamoisia.

Pelkäisinkö niitä lyttääviä reaktioita, jos olisin itsevarmempi? Tiedän unelmieni/tavoitteideni motiivit ja tahtotilan. Mutta kuinka niille kävisi, jos jäisin murskaavan jyrän alle. Löytyisikö tahtotila senkin jälkeen. Ai, mutta olenhan minä saanut lievempinä versioina (elämään kuuluvia) pakkeja, kieltäviä vastauksia ja jäänyt huomiotta, mutta silti jotkut visiot elää edelleen. Ja saa elää niin kauan, kun elää tahtovat. Jos jyräkohtelu on tullakseen, niin sitten se on. Ja jos paljastun lopulta lahjattomaksi huijariksi, lupaan vetäytyä takaisin ruotuuni.
Ps. Uskon kuitenkin myös, että opin tiellä tulee vastaan opettajia, joiden kautta visio ja tahtotila voi vahvistua kannattavalla tavalla. Ne mielipiteet, kyseenalaistamiset yms voivat saada timantit hioutumaan. Tai tajuamaan senkin, että on aika luovuttaa. Mutta niitä opin hetkiä en halua pelätä. Ilkeys ja totaalityrmäys on niitä kauhukuvia, vaikka sellaisten jälkeenkin moni on noussut.