torstai 22. syyskuuta 2016

Näkyjä

Jos tuulen voisin seisauttaa. Jos auringon voisin
pilvien takaa paljastaa. Jos vetten päällä voisin kävellä.
Jos taikoja osaisin tehdä. Jos pipit voisin pois puhaltaa.

Jos ja kun. Kun hulluna haaveilen ja uskon. Missä itseni näkisin.
Näkisin vaikkapa näin.

Opiskelisin kulttuuria, luovuutta ja psykiatrian erikoisammattitutkinnon.
Tekisin töitä kulttuurin parissa ja edelleen nykyisen mielenterveys- ja päihdetyön
äärellä. Touhuaisin vuorollaan erilaisten projektien parissa, tuoden ihmisille valoa
ja toivoa, lohtua ja iloa, onnistumisia ja mahdollisuuksia voimaantumiseen.

Olisin aikuisten parissa, mutta ehdottomasti myös lasten ja erityisesti nuorten
parissa. Kokoontuisin heidän kanssaan mm. Rakas Minä-teemalla. Osa työstäni
olisi kehitysvammaisten äärellä - ammentaisin heidän välittömyyttä ja
rohkeutta, tunteiden paloa itseeni. 

Kuuntelisin, haastattelisin, toimittaisin Pahan jälkeen-tyylisiä juttuja
tai olisin Inhimillisen tekijän tuolien äärellä. Ottaisin valokuvia, kirjoittaisin.
Pitäisin hiljaisuuden hetki-tuokioita, unelmien vahvistusiltoja, kuljettaisin
metsässä, katsottaisin taivasta - sen värejä, pilviä, tähtiä. Tanssittaisin.

Tekisin työtä, missä etuna olisi ulkomaanmaan matkailu ja vieläpä perhe mukana.
Kertoisin tarinaa kehon kielellä, olisin teatteriryhmässä, osallistuisin Tanssii
Tähtien Kanssa-ohjelmaan. Kiertelisin eri kaupunkien teatteri-esityksissä.

Tapaisin, työskentelisin innovatiivisten ihmisten kanssa, joiden
seurassa olisi lupa unelmoida ja hullutella. Joiden kanssa oltaisiin
osa ratkaisua. Joiden kanssa saataisiin aikaiseksi yhteistyöllä, mutta
luottaen toisten henkilökohtaiseen panokseen ja tarjoten olkapäätä, kun ei
mennytkään ihan putkeen. Olisin myös itseni paras työkaveri ja kirjoittaisin
itsekseni, tuotteliaasti, edeten.

Ja kaiken lisäksi perheen kanssa yhteistä aikaa olisi riittävästi, näkisin
ystäviäni säännöllisesti, parisuhteen kahdenkeskinen aika olisi säännöllistä,
liikkuisin viikottain eri tavoin,  ehtisin tehdä hiukan vapaaehtoistyötä.

Ja tämän kaiken päälle, runsaus valelee minut ja perheeni.
Se ihana, hunajainen, makea runsaus.

Tällaista minä näkisin, ainakin. Onkohan minussa näkijän vikkaa?

tiistai 20. syyskuuta 2016

Kosketuksen ihanuus


Sain joskus keväällä Ruohonjuuresta Weledan tuotepaketin, jossa oli mukana mm.
Arnikki hierontaöljy ja Vitalisoiva hiusvesi. Hiusvesi on kulutettu loppuun aikapäivää
sitten. Ihanan virkistävä tuote päänahalle - varsinkin silloin kun se kutinaansa mankuu.
Ja se tuoksu, siitä voi olla montaa mieltä, mutta minun hajuaistiani se viekotteli.

Sen sijaan tämä hierontaöljy mikä kuvissa näkyy, on hiukan nenääni pistelevä.
Mutta oikein hyvin silti ajaa asiansa hieronnassa ja kyllähän siitä oikein lämpimästi
Ruohonjuuren sivuilla kirjoitetaankin. Kädet liukuvat iholla mukavasti ja lihakset
ottavat kiitollisena hieronnan vastaan, rentoutuen.

Linkkejä hakiessa löysin monta ihanalta kuulostavaa saman sarjan tuotetta,
joista varsinkin Villiruusu (tuoksuja rakastavana), Tyrni (vastaiskuja kuivuudelle),
Selluliitti (infon mukaan keskivaikeasta sellutiitistä "kärsivä" olen) öljyt ovat
toivelistallani. Toisessa postauksessa kokoan kesän aikana käytössä olleita tuotteita,
koska tämän postauksen aihe on oikeasti Kosketus ja sen vastaanottaminen.
Mieheni osaa ottaa hierontaa vastaan, ja myös pyytää tätä. Minua niin usein
laiskottaisi hieroa - paitsi jalkapohjien, joka on suhteellisen leppoista. Mutta
pyrkimys on aina terästäytyä ja tuottaa toiselle nautintoa hieronnalla. Se on
oiva hetki jutustella ja olla lähellä toista vaikkapa kiireisen päivän/viikon
päätteeksi. 

Mutta minä, kosketuksen kohteena. En useinkaan pyydä hierontaa itselleni.
Ja jos sitä tarjotaan, kuten ystäväni toisinaan, minun reaktio on Eiii, ei
sun tartte. Käyn kyllä harvakseltaan hieronnassa ja ihanaltahan se tuntuu.
Enimmäkseen olen kuitenkin nauttinut perinteisen hieronnan sijaan muista
kehohoidoista, vaikkapa energia- tai vyöhyketerapiahoidosta. Niitäkin
tosin harvakseltaan. Mutta jotenkin en kaipaa kosketusta, kehon hellittelyä.

Tai näin luulen. Koska sitten kun minua hieroo - varsinkin jalkapohjista ja
päästä/niskasta/korvista - olen taivaissa ja jokin sisällä huutaa Oiiii,
olen kaivannut sinua Kosketus! Ja silti niin harvoin pyydän sitä itselleni.
Koska voinhan minä niin tehdä - pyytää puolisoa ja ystävää. Mennä
hierontaan ja antaa itselleni luvan rentoutua (- kiitos tädilleni, jonka
käsissä tämä mm. onnistuu). Ottaa omaa aikaa ja helliä kehoa - mieltäkin.

Kosketus - koen melko luontevaksi silittää, hipaista, halata. Mutta
en minä sitäkään niin itselleni kaipaa. Tai niin siitäkin luulen. Sitten
kun käsi silittääkin selkääni, halaa yllättäen, tervehtii koskettaen
käsivartta - silloin tunnen sisälläni värähdyksen. Ah, ihana kosketus.
Tunne, että olen tärkeä ja huomioitu. 

Kyllä minua kosketaan. Mutta joskus huomaa, että kaiken kiireen keskellä
se on jää vähiin. Ja sitten kun sen kosketuksen taas tuntee, sen muistaa.
Muistaa miten tärkeää on koskettaa. Koskettaa <3 

tiistai 13. syyskuuta 2016

Miten haluaisit tulla kuvatuksi

Katsopas nyt suoraan kameraan. Nyt kallista päätäsi. Käänny hiukan
sivuttain. Nojaa kämmeneen. Hymyile. Hymyile niin, että hampaat
näkyy. Nooo, miksi noin totinen. Sano muikku. Sano appelsiini.

Hammashymy. Väkisin väännetty hymy. Melko moni jakaa nämä muistot
valokuvassa olemiseen liittyen. Ne sellaiset epämukavat pönötyskuvat.
Jossa pitäisi olla edustava ja iloinen, vaikka tekisi mieli näyttää keskaria.
Mm. näitä mietteitä kävimme läpi eilen alkaneessa Voimauttavan valokuvan
koulutuspäivässä, johon monen vuoden haaveilun jälkeen hyppäsin mukaan.

Hammashymy, kauheinta - melkein - mitä tiedän. Hampaisiini liittyy häpeää.
Siihen, että etuhampaani ovat "leipälapiot" ja ennen niiden välissä oli iso rako.
Jo tämän kirjoittaminen aiheuttaa minussa puistatuksia. Niistä olen lapsena
saanut kuulla. Ja siihen päälle sain joskus "junakiskot", joka näkyy entistä
tiukempana suu-kiinni-hymynä sen aikaisissa kuvissa. Joten hampailla
hymyileminen ei ole minun juttuni. Ei välttämättä olisi, vaikka rivistö
olisi ollut moitteeton muiden silmissä. Sillä tavoin hymyily vain tuntuu
vaikealta. Mutta kun joku sanoo hymyile niin että hampaat näkyy,
minun tekisi mieli tiuskausta, että miksi ihmeessä!

Lapset ovat vasta kertoneet koulukuvaus-muistoista, joissa kuvaaja
käskee hymyilemään juuri niin, että hammasrivistö paistaa. Tuloksen voi
arvata - pingottunut hymy, joka on lähempänä irvistystä siten, että
hampaista näkyy vain pieni osa ja josta aitoa hymyn karetta saa etsiä.
Edes silmistä sitä ei löydä. (Saatoin laittaa tästä palautetta kuvaustiimille.)

Toki joillekin on luontevaa hammashymyillä, ja se hymy tulee luontevasti
ja helposti tilanteessa kuin tilanteessa. Kuitenkin hyvin monella on epämukavia
muistoja kuvattavana olemiseen. Kun siinä on väännetty ja käännetty sellaiseen
muottiin mihin itse ei olisi taipunut. Voisihan nämä koulu - ja valmistujaiskuvat
olla jotain muutakin. Luontevampaa, oman näköistä. Vai?

Onneksi heitäkin on - jotka tekevät kuvaustilanteesta rennon ja antavat
mahdollisuuden kuvattavan oman persoonan näkyä, sellaisena kun se kulloinkin
haluaa ilmentyä. He eivät ole sidottuja tiukkoihin raameihin, vaikka kalustoa
ei voisi/ehtisi liikutella edestakaisin. Mutta antavat silti jotain uudenlaista
liikkumatilaa.

Ehkäpä jäykkää toimintatapaa käyttävät voisivat ottaa mallia
Miina Savolaisen ajatuksesta: Miten kuvattavat tahtoisivat tulla kuvatuiksi.

Eikä pelkästään ammattikuvaajat, vaan ihan arjessa kameran takana olevat.
Noiden mietteiden myötä olen joutunut kosketukseen myös oman
"raamittajan" kanssa. No niin, perhekuvaan kaikki. Pojat, pysykää
paikalla, hymyilkää, älä irvistä, älä ole noin totinen, nouse seisomaan...
Mutta miksipäs ei - jos tahtovat näyttää oman persoonan kuvassa seisomalla
vaikka päällään, niin siitä vaan. Sitähän tämä elämä on, monimuotoista.
Vaikka minä nätisti seisoisin paikallani, hymyillen, niin harvoin kaikki
ollaan yhtä aikaa siinä samassa linjassa. Ah miten vapauttavaa.

sunnuntai 11. syyskuuta 2016

Kohdat mitkä eivät kiillä

 Maailmaa parantaa vaikka se, että saa pienen irtioton arjesta. Olla vain
luonnon lähellä, rantasaunan lämmössä heittää harteilta huolia, ikkunasta
ihailla luomumaisemaa, vaihtaa sanoja, tirauttaa kyyneltä, puida nyrkkiä.

Nyt sieltä löytyi - jälleen - armottomuus. Voi armottomuus.
Joskus sitä riittää. Ja sitten tuntuu, että ei taas riitäkään.
 Istuessani ystävän kanssa paljussa, havahduimme miettimään, miten paljon
on asioita joista kantaa lastia harteilla. Ja niin moni nainen jakaa tämän
saman taakan. 

Miten nauttia elämästä, jos ajatusralli kuulostaa vaikkapa tälläiseltä:

Minua hävettää, jos koti on kaaoksessa vieraiden tullessa. Suusta lipsahtaa
se sama virsi, että anteeksi täällä on tällainen kaaos, en ole ehtinyt siivota.

Voi voi, mitään kahvileipää ei ole nyt tarjota, ei sitä ole saanut leivottua.

En minä ehdi olla ystäviin niin paljon yhteyksissä kuin hyvän ystävän kuuluisi.

Minun pitäisi osata olla parempi äiti. Ongelmat ovat minun vika.

Pitäisi liikkua enemmän, naapurin Lissukin on aina niin tehokas. Tuntuu,
että pitäisi olla timmimpi, tällainen roikkuva takapuoli on luuserin merkki.

Pitäisi syödä terveellisemmin ja monipuolisemmin.

Pitäisi jaksaa aktiivisemmin pitää huolta parisuhteesta, puolisosta, peittojen
heiluttelusta. Pitäisi ottaa omaa aikaa, osata olla sopivan itsekäs, mutta ei
kuitenkaan liian itsekäs, kun sitten iskee syyllisyys.
Vähän hävettää, miten monta löydän edelleen itsestäni. Pohdinnan paikka onkin
taas, että miksihän. Olenko huonompi, jos löysään ohjaksiani. Tipunko arvoasteikolla
jonnekin alemmaksi. Jos mietin, että tekisin asioita rakkaudesta, siitä syystä, että
niistä tulee hyvä olo, miten monessa asiassa sävy muuttuisi ja ote heltiäisi.
Koska eihän tuollaisissa ajatusralleissa, kireyksissä, ole hippustakaan lempeyttä
mukana. Tuohan on sellaista suorittavaa, natsimeininkiä. Ei se ole elämistä.
Se on eläimellistä. 

Mitä sitä pakenee. Itseään? Kun saattaisi nähdä millainen minä olenkaan?
Saattaisi nähdä sen, mitä niin kovasti yrittää piilottaa. Niitä haavoja?

Näin, ihan näin vaan. Miltä se tuntuisi. Onko se nyt niin pakoa vaativa.
Jos antaisi kodin olla nyt sekaisin, sinnillä, kun vieraat tulee. Kuulostella
mitä se nostaa, sitä sisäistä kaaosta, josta saattaisi seurata vaikka itkukin.

Mutta uuden oppimista, hyväksymistä. Minä olen nyt tällainen.  Elämäni
on nyt tällainen. Kun lopulta se on kuitenkin ok - eikä se ole hunningolla.
Kun se on sellaista perussettiä. Kaikkea on aikalailla sopivasti. Ja silti
yrittää vielä vähän hioa. Jos olen tällaisena, lakkaisiko joku hyväksymästä
minut. Jos lakkaisi, se saisi mennä. Vieköön kiiltokuvan mennessään.

Onneksi on heitäkin, jotka ovat osanneet heittää taakan pois tai
eivät ole koskaan omaksuneet sellaista itseensä. He näyttävät keveiltä
ja onnellisilta. Siihenhän minäkin pyrin, yhä enemmän siihen olotilaan.
Että olisin mahdollisimman keveä. Ja rakastaisin niitäkin kohtia,
mitkä eivät aina kiillä. Niin. Tällä taas mennään.

keskiviikko 7. syyskuuta 2016

Tiukentaa vai löysätä


On heitä, meitä, teitä vanhempia, jotka ovat täysillä mukana lastensa koulukäynnissä,
ja harrastuksissa. Vanhempia, jotka panostavat näihin asioihin. Vaativat, ohjeistavat,
testaavat, odottavat, ohjaavat. Heitä, jotka ovat jämäkkiä ja jossa hommat hoidetaan
prikulleen eikä melkein. Tai ainakin hoidetaan - kaikki tekee osansa kotihommista,
läksyistä ei luistella, kontaktit open kanssa ovat säännölliset ja asioihin puututaan
heti, jos jotain poikkeavaa havaitaan. 

Sitten on heitä, meitä, teitä, jotka eivät jaksa olla oikein osallisena kouluasioissa,
eikä liioin harrastuksissa. Heitä, jotka antavat lastensa kantaa vastuunsa, luottavat
heidän kykyyn ratkoa asioita, eivät pakota, vaadi heiltä mitään mikä ei heistä
itsestään luontojaan tule. Käytökseen ei jakseta kovin paljoa puuttua, sielläpähän
oppii mentaliteetillä kuljetaan. Kotitöistä luistelijoita ei napata kiinni, eikä niistä
mitään sanktioita synny. Kaverisuhteet luotetaan lastensa itsensä harkintakyvyn alle.

Sitten, noiden karrikoitujen lisäksi, on montaa välimallia heitä, meitä, teitä.
On väsynyttä mallia, on rakkaudellista mallia, on suojaavaa mallia, on kompromissi
mallia, on julmaa ja jämäkkää, on jämäkkää ja lempeää, on vaikka mitä. On mallia,
joka on melkolailla välimuoto yllä oleville esimerkeille. Jämäkkä, mutta sopivan
joustava ja neuvotteleva. Kiinnostunut, mutta ei joka paikan sahaaja. Tsemppaaja,
mutta oman tilankin antaja. Yhteistyökykyinen, mutta välillä erimielinen. Vastuuttaja,
mutta omankin vastuun kannattaja. 
Ja sitä minä vain nyt mietin. Millaisessa välimallissa minä olen. Koska välimallia
minä kyllä olen. Missä pitäisi olla enemmän lähempänä ylempää, missä taas
enemmän lähempänä alla olevaa. Kun talossa on kaksi nuorta, ajatusprosessi
on nyt kiivaimmillaan...

Missä kohtaa kiristää, missä kohtaa löysätä. Ja miten. Porkkanoita vai risuja.
Miten kuunnella ja ymmärtää, mutta silti pysyä jämäkkänä, muttei liian
jyrkkänä. Missä menee löysyyden raja, missä tiukkuus vain pahentaa asioita.
Voiko aiemmasta löysäilystä ja ymmärryksestä seurata vahinkoa, tai
tukahduttaako liiallinen tiukkuus hapen. 

Kannatan omilla aivoilla ajattelua. Sitä, että nuoren hyvä löytää omat rajat,
sen sisäisen viisauden mikä siellä orastaa ja ruokkia sitä. Kannatan uskon
valamista, sinä kyllä pohjimmiltaan tiedät kuinka toimia, tee valintoja
itsesi parhaaksi. Ohjauksessa, aikuisen sanottaen, mutta ei koko ajan
tuuppien. Niin, että he löytäisivät oman voiman ja tavan havannoida
tätä maailmaa. Löytäisivät oikean ja väärän, sillä tavoin että tuntevat
ne sisällään. Toimisivat niiden äänien mukaan.

Mutta, kun se nuoruus on. Monenlaista kuohuilua monella. Muistanhan itsenikin.
Vaikka mitä vanhemmat puhuivat ja yrittivät. Silti se oli sitä nuoren elämää,
karsinassa poukkoilua ja karkailua. Ja lopulta tasaantumista.

Niin. Niin siis se, että missä kohtaa lieka tiukemmalla, missä löysemmällä. Missä
ottaa ohjat, jos harkintakyky alkaa pettämään, missä antaa itse kokeilla ja
paiskautua seinään. Kun ne erotkin - joku toinen kaipaa enemmän jämäkkyyttä,
joku toinen enemmän lempeyttä. Siinä sitä onkin oppimista taas kerrakseen.

maanantai 5. syyskuuta 2016

Kyllä näille

 Kyllä.

- Runoille

- Vuodenaikojen highlighteille

Kesän lämmölle, kauniille luonnolle, auringolle,
kesäsateelle, valoisille öille, virkeille aamuille.

Syksyn tähtitaivaalle, hämärtyville illoille, raikkaalle
tuulelle, tuoksulle, väreille, voimaantumiselle, nuotiohetkille,
syysauringolle, kynttilöille ja villasukille.

Talven pakkaselle, joka sallii pitkät villasukat aamusta iltaan ja
yöstä aamuun, natisevalla lumelle kenkien alla, suusta nousevalle
höyrylle, luvalle hiimailla sisätiloissa.

Kevään kasvavalle valolle, sulamisille, uuden tuoksulle, vaatteiden
vähentämiselle, kesälle joka lupailee itsensä saapuvan.
- Unelmoinnille
- Itsensä kehittämiselle
- Kohta alkavalle voimauttavan valokuvan-koulutukselle
- Hiljaisille, vietteleville aamuille
- Kauniille, siistille kodille
- Rakastamiselle
- Hellittämiselle
- Uusille ystävyyksille
- Ideoille
- Runsaudelle
- Tuoksuille
- Tankilliselle bensaa
- Monille, hyville kirjoille
- Toisten tsemppaukselle
- Uskaltamiselle
- Uudessa valossa katsomiselle
- Entä jos sittenkin-ajatukselle
- Lämmölle, ehdottomasti lämmölle
- Suunnitelmille, jotka saa toteutukseen
- Hiljaisuudelle, joko sen sanoin
- Itselle
- Perheelle
- Visualisoinnille
- Toimiville sormille ja jaloille
- Itsensä tsemppaamiselle

Ainakin näille Kyllä.

torstai 1. syyskuuta 2016

Tietää tietää

 Tietää Tietää
Sitä ne aina Odottaa
Pitäisi jo Tietää

Vaan jos Ei tiedä
Mitä sitten

Miten Ne sen Kestää
Minun Tietämättömyyden
Luulisi niillä Olevan
Omassa elämässä Tietoa Riittävästi
Ei siihen enää minun Tietoa tarvita

Mitä minun Mitätön
Tietämättömyys
niitä Liikuttaa

Antaa niiden Tietää
Jotka tietää

torstai 25. elokuuta 2016

Pienet asiat

Sellainen pieni asia. Että oma kone irtisanoi nettiyhteyden. Ja kaikki näppäimet eivät
toimi. Eikä uudessa kodissa ole löytynyt oikein hyvää kirjoituspaikkaa. Paikkaa
johon mahtuisi lisänäppis ja hiirikin ja jossa olisi hyvä istua. Ja oma rauhakin.
Sellainen pieni asia hiukan kismittää. Kun haluttaisi kirjoittaa. 

Onneksi on veljen kone lainassa. Veljen joka seilaa nyt Australiassa, vuoden lopussa
ehkä jo Intiassa. Eihän hän siellä konetta tarvi. Elämyksiä on ihan nokko. Mutta
ei se ole sama asia. Että on toisen kone ja tiedostot on siellä omalla ja niitä
tarvitsisi tikulle siirrellä. Sellainen pieni asia.
Ja rannekin vihoittelee. Kun ergonomia kaukana tästä näppäilystä. Ja luurilla
asioiden hoito ei varmasti auta asiaa. Luurilla, joka kadottaa kuuluvuutensa tuon
tuostakin - ei ollut sitä ongelmaa edellisessä, samalla sim-kortilla. Ja kaiken lisäksi
kaikulaulaa takaisin ihmisille, joiden kanssa puhun puhelimessa. Hittoon Honor.

Sellaiset pienet asiat. Voi joskus tuntua vähän suuremmilta. Kun ei älyä toimia
ratkaisevasti - siten, että kivet kengistä sinkoilisivat yksi kerrallaan pois. Kun
ei älyä tehdä asioille jotain. Tee jotain. 

Koneella kirjoitukset seis. Sohvan nurkkaan kera kynä ja kirja. Somettelu sivuun.
Ja tarviiko niitä asioita aina hoitaakaan. Ja tarviiko sitä saatavillakaan olla.
Luurin tai minkään muunkaan välityksellä.
No ehken ihan ranttaliksi heitä nyt. Mutta sen kirjoituspisteen voisin ottaa.
Sellaisen missä kiva lamppu ja teepöytä vieressä. Jossa voi kirjoittaa kynällä
tai näppäillä läppäriä. Tai lukea kirjaa. Ja haaveilla. Ja syödä suklaata.

Ja suunnitella sitä, että nyt minä alan liikkumaan enemmän.

perjantai 19. elokuuta 2016

Valinnavapaus. Vai vaikeus.

Se, että voi valita. Se on paljon.

Voi valita, antaako ihmissuhteiden kaivattaa itsensä rei´ille.

Voi valita, pysyykö työssä, joka imee kaikki mehut itsestä, saa
aamuisin kauhusta yökkäämään. 

Voi valita, juokseeko vai käveleekö.

Voi valita olla ottamatta yhteyttä tai ottaa yhteyttä.

Voi valita puhuuko vaiko vaikenee.

Voi valita, haluaako uskoa muutokseen.

Voi valita, miten päättää asiat kuulla.

Voi valita. Niin monia asioita.

Ennen kaikkea voi valita Asennoitumisen ja
sen miten ja minne ajatuksiaan luotsaa.
Tällä oman kasvun tiellä. Kun on pikku hiljaa sisäistänyt sitä,
että omilla ajatuksilla luotsaa elämäänsä eteenpäin. Että omilla
visioilla voi muuttaa monenlaisia asioita, olipa tahti mikä tahansa.
Niin olen tullut varovaiseksi - mietin useamman kerran ennen kuin lähden
mukaan negatiivisuuden luotsilaivaan. Niinä hetkinä, kun suollan ulos
valitusvirttä, havahdun yleensä mietteeseen: Tätäkö haluan tilata lisää?

Kyllä minä puran, ei se sitä poista. Minä ryöpsäytän ja vihastun, ihmettelen,
välillä järkytyn, tuhahtelen ja puhahtelen. Sitten helpottaa. Mutta se levy,
joka jumittuu yhteen kohtaan - joka ikinen kerta siihen samaan säröön,
säröön joka vetäisee imuunsa ja jäljelle jää vain vitutus. Sitä levyä
minä pyrin välttämään. Koska sen levyn jälkeen jää tosiaankin paska olo.

Joskus elämä jumittaa viallisen levyn äärelle. Jotta ehkä oppisimme.
Mutta silloinkin voi valita ottaa opin, ja unohtaa uhrina olemisen.
(Kunhan ensin on antanut itselleen luvan vähän purnatakin ja siten
saada lisää hengitysilmaa ja selkeytettyä nuppia.)

Joskus taas ajattelen, että voin olla hiljaakin. Voin tarjota toista levyä.
Tai olla tarjoamatta mitään omaa levyä, vaikka tuntuisi, että mieli tekisi.
Voin valita keveämmän olotilan. Voin valita olla sanomatta mielipidettä.
Voin visioida asiaa paremmalle tolalle ja uskoa, että sitä saan mitä tilaan.
Minä valitsen "joskus" väärin. En valitse korkeampaa parasta(ni).
Sen kummemmin ajattelematta vingautan hinkkaavan levyn päälle.
Mutta siltikin. Voin valita. Olenko osa ongelmaa vai osa ratkaisua.
Voin valita aina uudelleen.

Näihin mietteisiin, joita aihioksi olin kerännyt, ei olisi voinut paremmin
sattua Tara Langen ihana kirjoitus Hidasta elämää-sivustolla - Viekö
mielipiteesi voimaa.

(Voin kertoa, että tällä hetkellä vaatii aika paljon, etten julista eräille
teineille omia päivittäisiä, turhautuneita mielipiteitä. Koska se, jos
mikä on tosi, että itse niillä itseäni nyt kyllä rassaan. Joka aamu teen
uuden valinnan ja illalla totean, hienostihan se meni, sama oma toisto
lähti heti kun töistä kotiuduin. Ehkä huomenna sitten..)

maanantai 15. elokuuta 2016

Peukutatko?

 Voithan sinä vaieta / iäti vaieta
Mutta itse sinä sanasi joudut nielemään / karvasta makua maistamaan
Itse sinä joudut niille sisältäsi tilaa etsimään / sanoille
Voit sinä vaeita mutta maksajana olet sinä
Sinä maksat siitä hiljaisuudesta joka sisälläsi kirkuu
Sinä maksat / itsesi hiljaiseksi
 Täällä ei sanoja nyt pidätellä, vaikka runo sellaista tavuttaakin. Ei niitä
sen kummemmin viljelläkään. Kuhina kyllä käy pään sisällä ja sen vuoksi
ulos tulevat sanat menevät helposti solmuun ja sekaisin. Änkyti.

Eilen ja toissapäivänäkin hain selkeyttä, voimaa, sujuvuutta takametsästä
- oma takametsä, olenpas iloinen siitä. Huokailin ja puhaltelin saapunutta
syksyä itseeni. Syksyn raikkaus, kosteus, puhtaus. Se on voimauttavaa.
Siinä samalla ideoin naisten voimailtaa nyt tälle syksylle.

Mutta siinä samalla vähän taas haaveilin. Visioin. Kuulkaas, saisinko hiukan
visio-apuja. Vaikka tiedänhän minä, kaikki menee niin kuin tarkoitettu
ja ajallaan. Mutta mielelläni otan teidät vastaan, yhtymään ajatukseeni.

Lähikaupungissa alkaa nyt minun toivomani Voimauttavan valokuvauksen-
koulutus, josta olen haaveillut useamman vuoden. Kouluttautumisen vibat
olisivat nyt ilmoilla. Nytpä siis voisi peukuttaa, että pääsisin tämän syksyn
porukkaan mukaan. Siihen hiukan runsautta ja suotuisia tuulia työnkin osalta
kaivattaisiin.  Kiitos, kiitos, kiitos. 

Tämän ja perjantain olen saanut olla vapaalla - tämä on tehnyt terää.
Pieni pysäytys omalle aivotoiminnalle. Kiitos tästä.

lauantai 13. elokuuta 2016

Entä jos sittenkin

Havaintoja itsestä. 
Epävarmuus. Epäilen omia taitoja ja silmiä. Usein sanottava itselle: 
Hei, sinähän tarkistit asian, kaikki on ok. Sano itsellesi ääneen.

Joku kysyy, hoiditko asian? Hoidin. Vai hoidinko sittenkään.

Voitko hoitaa minun kukkia, kun olen poissa? Vaikkapa tuollainen kysymys.
Mieleeni ensin nouseva ajatus on Varmasti saan ne tapettua.

Pinttyneitä kuvia itsestäni. Ei minulla ole itsekuria. Ei minusta ole
tavoitteelliseen treeniin. Ei minusta ole juoksijaksi.
Olen laiska. Liian sitä tai tätä.
Mutta entä jos sittenkin.

Hitto. Kyllä minä voin oppia juoksemaan, jaksaa vähä vähältä hiukan enemmän,
kasvattaa kuntoani. Kyllä minäkin voin kasvattaa lihaksiani ja kiinteytyä.
Voin opettaa keholleni uusia juttuja.

Tottakai voin hoitaa kukkiasi.  Kyllä minä sen verran osaan.

Kerron itselleni asioita tehdessä, että nyt teen näin. Tämä asia on hoidettu.
Nämä ovat oikein. Asia kerrallaan, rauhassa, keskittyen.

Voihan unelmakarttani. Olette muuton jäljiltä edelleen kaapin perukassa.
Ilmankos visioni itsestäni, tästä hetkestä ja tulevaisuudesta horjuu.

Aarrekartta, tulevaan suuntaava, mutta silmilleni silti viesti siitä,
että kaikki on hyvin nyt. Rauhoita, luota, ole levollisesti.
Kaikki se on jo sinussa.

keskiviikko 10. elokuuta 2016

Herkkähipiäinen

Niina Lahtinen sanoi hyvin jossakin lehden haastattelussa, taisi olla
MeNaiset-lehti, tai ehkäpä Anna. Hän sanoi näin:

Minussa asuu miellyttäjä ja diplomaatti. Ahdistun, jos
jollain ei ole lähelläni hyvin. Menen lukkoon ja olen
vakuuttunut, että kaikki johtuu minusta. Ärtyisät ihmiset
pelottavat, ja auki olevat, ystävälliset rauhoittavat. Kun olen
epävarma, tarvitsen  ystävän sanomaan, että kuvittelen vain.

Tunnistin suuresti itseäni.
Vaikka olen vuosien varrella oppinut "karaistamaan" itseäni - etten olisi niin herkkä - niin silti edelleen minuun helposti vaikuttavat varsinkin läheisen tunnetilat. Ja eritoten sellaiset mitä ei ole vielä puhuttu auki. (Kauaa en pysty puhumattomuudessa olemaankaan.) Silloin käy hyvin pian niin, että saan itseni pyörittämään päässäni myllyn läpi, jolloin etsin syytä itsestäni. Sanoinko, teinkö, jätinkö tekemättä tai sanomatta...

Ihmisten (valikoiva) reagoimattomuus tuntuu joskus ikävältä. Täällä somemaailmassakin tunnistan tätä ja herkälle mielelle se heikkona hetkenä nostaa monenlaista asiaa mieleen. Kirjoitinko oudosti, ilkeästi, nolosti, liian tuttavallisesti...


Tuimat (äkäisen oloiset), kiukkuiset, tökeröt, vakavakasvoiset ihmiset saavat minussakin aikaan jonkinlaista rauhattomuutta. Ja sitten sellaiset, joiden perusilme on ilmeetön - kasvot joilta ei saa luettua oikein mitään eikä kehonkielikään anna sen selkeämpää kuvaa - saavat minussa aikaan jonkinlaisen epävarmuuden, ristiiriidan, hankaluuden tms. Ainakin alkuun ennen kuin pääsen tutuiksi.


Ystävälliset, hyvää energiaa hehkuvat ihmiset saavat oman olotilankin vapautumaan. Vähän niin kuin "redbull antaa siivet"-olotila. Sellaisessa kontaktissa on hyvä buustata omia unelmiaan, ideoitaan, omaa kasvuaan.


Viime aikoina olen kohdannut itsestäni myös uudenlaista herkkyyttä. Sellaista ennakkoivaa aistimusta, vahvempaa intuitiota. Se saa aikaan itsepuhelua, kuvittelenko vain vai onko tämä vaistoni, sisäisen viisauteni ja ohjauksen ääntä. Joskus se on vapauttavaa, joskus taas hiukkasen kuluttavaa. Varsinkin, jos epäröi onko kyse vaistosta vaiko jostain omasta kipupisteestä mikä reagoi.

Kun aloitin opiskelujen jälkeen työni mielenterveysalan parissa, pohdin sitä, että kuinkahan tilanteet tulevat minuun vaikuttamaan. Osaanko suojata itseäni, olla ottamatta liian raskaasti. Vasta joku miettikin, että miten kestän toisinaan melko raskaidenkin tunnemaailmojen äärellä. Yllättävän hyvin, tähän asti. Toki tunteita käy laidasta laitaan, toiset nostattavat enemmän niitä pintaan, toiset vähemmän, mutta silti pääsääntöisesti
kotiin lähtiessä asiat jäävät töihin. Mahdolliseen hankalaan tulevaan tilanteeseen pyydän itselleni tyyneyttä ja kuvittelen ympärilleni suojakalvon, joka ei piilota minua eikä tee minusta valheellista, mutta joka estää asioiden porautumisen sisimpääni.

Vaikka olen vuosien aikana oppinut rauhoittamaan sisintäni siinä mielessä, etten anna herkkyyteni kaataa kaikkia kuppeja nurin "siviilissä", niin silti sitä saa joskus hakea asian suhteen tasapainoa. Kuinka ohittaa,olla reagoimatta. Milloin sanoa, vaikka vastassa voi olla kiukkua. Miten rauhoittaa "teinkö jotain"-ajatusrumban. Milloin olla olematta kontaktissa ihmiseen, joka saa jatkuvasti aikaan sisäistä levottomuutta. Milloin on aika pyytää Ystävää kehiin ja sanoa Rauhoita minut