Pienet ilon hetket

Pienet asiat, niiden äärelle on hyvä palata, niiden äärellä on hyvä olla, vaikka vähän suuriakin kurkottelisi. Just nyt pieniä ilon hetkiä on monia.

Yksinajo autolla ja lempibiisien kuuntelu Spotifysta. Vaikkapa Despacito, Rakasta mua nyt tai Samaan marmoriin
Kesän kaipuusta huolimatta aurinkoinen päivä järven jäällä tarpoen. Rakas aurinko ja jaloissa viuhuva tuuli. 

Mahtavan makuiset gluteenittomat munkit, jotka teki joku muu kuin minä.
Veli, joka palasi reilun vuoden kestäneeltä ulkomaanreissulta.

Kesäkuussa tuleva Helsingin reissu puolison kanssa. Eka kertaa kahden reissun päälle.

Ilta-aurinko saunan ikkunasta.

Uskallus lähettää unelmia maailmalle, epäonnistumisenkin pelossa.


Lempeällä asenteella

Minulla on jossain sisällä sellainen vahva ääni (mantra), joka on usein sitä mieltä, että en onnistu, en osaa. Kun aloin päästä hiukan jyvälle sanojen voimasta, aloin kiinnittää tuohon mankuvaan ääneen ja sen tuottamiin sanoihin enemmän huomiota. Viime aikoina olen saanut pohtia useampaankin kertaan, millä ajatuksilla asioita teen. Helposti minusta nousee suorituskeskeisyys ja nuo yllä mainitut mantrat. Se joku osa minua, joka kokee huonommuuden tunnetta ja häpeää - ja joka haluaa heti sulkea nuo tunteet ja Osata ja olla Hyvä. (Tätä aihetta käsittelin myös tässä Keskinkertainen mutten toivottavasti yksinkertainen-postauksessa, tämä siis hiukan jatkoa vielä sille.)

Tankotanssi on hyvä esimerkki tästä. Kun huomaan, että en oikein osaa, joku toinen osaa, en uskalla, niin silloin helposti huonommuuden tunne nostaa päätään. "Turhaa sinä täällä räpistelet, et sinä ikinä yllä noiden muuden tasolle, hyväksi." Siinä olen käynyt vääntöä suorittaja-minän ja tavoitteiden kanssa. Minä voin tehdä näitä asioita omassa tahdissa, omilla taidoilla, ja jos tykkään niin se on tärkeintä. Suorittaja-minä yrittää ruoskia ja taas toisaalta käskeä luovuttamaan, mutta lempeämpi minä pyrkii katseellaan sulattamaan sen ankaruuden. Vielä tässä opetellaan, ja tankotanssissa ehdottomasti edelleen käyn.

Tällä viikolla Instaan päivitinkin kuvan, jossa kerroin olleeni ratsastamassa. Eka kertaa, pelkoa päin, mutta niin tein. Olimme naisporukalla issikkamaastoilussa Wanhalla Raatesalmella. Kerroin täällä blogissa aiemmin Voimauttavan valokuvan pienestä projektista, jonka avulla sain uskallusta lähteä kokeilemaan. Kaikkinensa reissu oli pelottava, jännittävä, ihana, rentouttava. Sielläkin tunnistin pienen pään noston. Tämä pitää osata nyt hyvin, entä jos en osaakaan, haluan edetä tässä lajissa, pitää olla tavoitteellinen. Mutta metsässä maastoilun aikana ne ajatukset suli nopeasti ja vaihtui siihen iloon, että uskalsin. Ja haluan uudelleen, mutta tavoite on ihan vain fiilistellä, voimaantua metsän ja upean voimaeläimen parissa.

Tämän hetken toimintamallin ajatus vapaa-ajan suhteen onkin se, että teen hyvää mieltä tuottavia asioita, koska rakastan itseäni. Teen siten, että nautin ja iloitsen onnistumisista. Mutta ilman "juuri oikein tekemistä", tiukkoja tavoitteita, muihin vertaamista, pakolla "treenaamista". Ja jos en sisäisen vuoropuhelunkaan jälkeen tähän kykene, vaan painan hampaat irvessä eteenpäin, kohti hyväksytympää Minää, niin sitten riuhtaisen itseni irti.

(Ja näin keväällä kun ajatukset käy välillä villinä, niin sieltä pulpahti idea, että joskus kokoaisin tanssillisen ryhmän, jossa ohjaksissa olisi fiiliksen mukaan tekeminen, kehoa kuunteleva liike. Tekniikka pois, keholle ja tunteille lupa olla ohjaksissa. Itse asiassa seuraava toiveeni olisikin, että kun voimauttavan valokuvan kurssi alkaa olla nyt lopuillaan, mahdolliseksi tulisi tanssiterapia-koulutus.)

Sopuun menneisyyden kanssa

Ajattelen, että jotkut asiat on vain käytävä läpi. Menneisyydestä. Jotta sitä ei tarvitse juosta karkuun. Menneisyyttä. Ehkei kuitenkaan niin, että sinne menneeseen jäisi vatvoutumaan. Sillä tavoin, että jäisi koukkuun. Mutta halki-poikki-pinoon ja kiitos. Kerran tai useamman. Katse kuitenkin suunnattuna eteenpäin, pääsääntöisesti. 

Kun jää koukkuun, menneisyyteen. Saattaa löytää itsensä jonkinlaisesta Uhrin roolista. Alkaa vaatia tilintekoa itsensä kustannuksella. Niin, että tämä hetki ja tulevaisuus - kaikki tuo tulee katsottua Uhriuden läpi. Tässä hetkessä eläminen ja kiitollisuus jäävät taka-alalle - sillälailla hiljaa vain vinkumaan.

Kun jää koukkuun johonkin tiettyyn kuvaan - kuvaan itsestä tai kuvaan toisista. Silloin saattaa jämähtää toistamaan samaa tarinaa (vaikka tarina olisikin jo vaihtunut). Minä hylätty, minä petetty, minä yksin, minä sairas, minä loukattu, minä uhri, muut petollisia. Tai jotain muuta.
Puolison päihdeongelman aikaan elämässämme tapahtui monia raskaita ja ikäviä asioita puolin ja toisin. Sieltä ajalta tunnistan hyvinkin sen loukatun fiiliksen: Taas luottamukseni petettiin, taas jäin yksin, minulla ei ole mitään väliä. Ja toki se oli silloin todellinen kokemuskin, mutta raittiuden ja uusien kuvioiden myötä tuli opeteltavaksi "uusi kieli". Oli työstettävä vanhoja haavoja ja kipuja, jotka varsinkin riitatilanteessa helposti pyrki pintaan - usein kärjistetysti. Sitä oli jollain tavalla varpaillaan, että milloin rysähtää. "No niin, olisihan se pitänyt arvata, ei minun sanomisilla ei ole väliä."

Joskus ajattelee, että sitä on menneisyyden Herra - sitten yllättäen tapahtuukin jotain, joka nostaa tutut ajatukset: Kiitos vaan, näinhän tämä aina menee, voiko elämä minulle muuta antaakaan. Ajattelen, että siinä voi (haluta, kokeilla) valita - jatkaako samojen sanojen toistamista vai antaako ajatuksen, tunteenkin käydä pinnassa, hoivata niitä hetken ja siirtää sitten pois auringon tieltä.

Että entäpä jos. Jos olisikin uuden tarinan aika. Olisiko aika piirtää uusi kuva, jossa kuviot menevätkin uusiksi. Jossa vanhat tutut sanat korvattaisiin vähä vähältä jollain uusilla. Entä jos ottaisi ihmettelevän asenteen - mhhh, mitä voin oppia tästä, mitä tämä tilanne haluaa kertoa minulle, voisinko suhtautua hiukan erilailla, voinko muuttaa asioita.

Entäpä jos menneisyyden mukana kantaminen on syynä siihen, että elämä tuo eteen samanlaisia tilanteita toistuvasti? Entäpä jos menneisyys siten tahtoo jo ottaa irtioton, havahduttaa sinut katsomaan elämää ja tilanteita hiukan eri valossa?

Ihan vain entä jos?

Käännekohdat

Olen miettinyt toivoa. Sitä me tarvitaan. Mietin ihmisiä pimeässä, siellä minne valo ei tunnu koskaan paistavan. Mietin toivottomuutta, mietin menetettyjä pelejä. Mietin soita, joihin on hukuttu, oltu hukkumaisillaan. Mietin pilkahduksia, kun jotain alkaakin muuttua. Mietin pieniä käänteitä, joista voi kasvaa jotain suurta.
Mietin niitä oikeita sanoja, jotka joskus voi pelastaa tulevaisuuden. Ensin voi olla paljon vääriä sanoja, paljon oikeita sanoja, ennen kuin jokin kolahtaa. Voi olla tarpoutumista, vastaanhangottelua ja sitten se kipu, auringon pilkahdus, menetys, pelko, katse, kosketus pysäyttää ja muuttaa suunnan. Se jokin. Jokin mitä ei voi ennustaa, mitä ei voi toiseen pakolla iskeä. Se on jotain, missä täytyy olla jotain suurempaa mukana. Siinä on pohja ja sen päällä valo. Nousetko ylös, selviätkö vai painutko virran mukana alavirtaan.
Niissä hetkissä on jotain niin väkevää. Kun ihminen haluaakin selvitä, valita elämän. Koskaan ei voi tietää mikä kellekin on se merkityksellinen juttu. Se voi olla vaikka Sinä ja sanasi. 

Katsoin Inhimillistä tekijää, siitä nämä ajatukset lähtivät.

Siellä missä...

Siellä missä kyyneleet polttavat poskia
Siellä missä polvet huutavat rupiaan
Siellä missä sydän hakkaa rikki kaltereita
Siellä missä sielu makaa kivusta kippurassa

                             Siellä rakkaani
                             Siellä kasvaa Voima

Haavoittuvuus

Haavoittunut enkeli, tiedättehän sen Hugo Simbergin maalauksen. Se on tehnyt minuun joskus ala-asteella ison tunnemuiston. Minulla on mielikuva, jonka totuudenperästä en ole ihan varma. Maalaushan on olemassa ja varmasti ala-asteella siihen aiheeseen tutustuttu. Mutta minulla on silmissä sellainen muisto, että olisimme koulussa katsonut televisioidun version haavoittuneesta enkelistä. Jokin videopätkä, jossa enkelille tapahtuu jotain (liittyikö se kiusaamiseen) ja kun enkeliä sitten kannettiin teoksessa olevalla tavalla. Olenko vain muodostanut maalauksesta tarinan päähäni, vai onko sellainen video ollut olemassa. Joka tapauksessa muistan sydämen kivun, kun mietin haavoittunutta enkeliä. Olin jotenkin hirmu surullinen. Tavoitan helposti sen tunteen edelleenkin.
Jostain syystä tuo muisto nousi mieleeni, kun mietin haavoittuneisuutta. Joskus asiaa pohtiessani löysin videon, jossa Brene Brown puhuu siitä. Nanna vinkkasi vasta yhdestä Brenen kirjasta, jonka seurauksena olen huomannut pohtivani jälleen tätä haavoittuvuus asiaa ihan omassa arkisessa toiminnassa. 

Haavoittuvuus. Kuinka usein uskallan olla Auki. Sanoa tuntui pahalta, loukkasit minua, pelkään, kaipaan, toivon, rakastan, inhoan, vihaan, tunnen. Kuinka usein uskallan olla Totta tunteideni kanssa.

Joskus se tuntuu pelottavalta. Olla Auki. Ei sitä kaikki Minulta ansaitse. Mutta kun on kyse siitä, että tarvii olla itselleen uskollinen, niin silloin on joskus uskallettava olla Auki vaikka pelottaa.

Tosi paljon olen nyt pohtinut sitä pelkoa, joka saa vetämään kilven eteen. Ja niitä tunteita mitä sinne taakse kätkeytyy. Mikä on oikeastaan kauheinta mitä voi tapahtua. Mitä hyvää siitä seuraa, kun uskaltaa. Mitä hyvää se tekee ihmissuhteille. Ennen kaikkea itselle ja itsensä hyväksymiselle.

Siinä, että uskaltaa näyttää haavoittuvuuden, olla välillä paljas ja auki. Siinä on kauneutta.

Ja siinä, että uskaltaa kohdata toisen haavoittuvuuden, seistä alastomana vastakkain. Siinäkin on kauneutta.
Mielelläni kuulisin mitä ajatuksia Haavoittuvuus-termi herättää teissä? <3

Rauhoitu hyvä Nainen!

Joutenolo. 
Miten se voikin joskus olla niin vaikeaa.

Kun olisi lupa "vain olla", pari ylimääräistä vapaapäivää vaikkapa. Niin johan pitäisi alkaa suorittamaan. Viedä lapsi uimaan, pulkkamäkeen, luistelemaan pelata korttia, leikkiä ulkona - olla muistoja jättävä äiti. Hoitaa kotia. Nähdä ihmisiä, pyytää ihmisiä kylään. Tarjoutua ottamaan muiden lapsia hoitoon. Olla kumppanin kanssa kahden. Kirjoittaa. Katsoa leffaa. Leipoa. Liikkua ulkona. Hiljentyä, lähteä retkelle. Niin, Eihän noissa yksistään mitään, mutta kun pitäisi ehtiä KAIKKEA!

Ja sitten pää menee jumiin. Ei saa mitään tehtyä. Istuu sohvalla, on "pysäkillä". Sitten iskee hedari. Syyllisyys ja ankaruushan ne sieltä tervehtii. Ja tunteet "olen hyödytön" ja "huono".

Sitten yrittää koota päätä, hengitellä sitä järjestykseen. Muistella Sanna Wikströmin Hyvän elämän reseptit-kirjan vinkkiä. Kun on "omaa aikaa", ei suunnittelisi yhtään mitään. Ottaisi "Ei mitään"-aikaa. Istuisi alas ja olisi vain. Ja jos jokin on tullakseen hyvän fiiliksen saattelemana, niin ryhtyisi sitten siihen.


Älä pelkää särkymistä

Älä pelkää särkymistä
Se on harhaa
Jos jotain on tulossa sinusta ulos
anna sen tulla 
Ei se sinua särje
Se särkee jos väkisin pidät kehoa
Itseäsi kiinni
Se hajottaa sinua pikku hiljaa

Mutta kun antaudut

Sulje silmät
Hengitä hiljalleen ulos
Anna tulla mukana mitä tullakseen
Kun hyväksyt
Kehosi, Mielesi, Sielusi myötäilee

Ja pysyt ehjänä
Vaikka kuinka kipeää tekisi

Ken on kaikkein älykkäin

Katsoitteko Haluatko miljonääriksi-jakson, jossa kilpailuaan aloitti Mira ja sitä seurannutta somettelua? Kirsi Salo kirjoitti asiasta omalla facebook sivullaan mm. näin: 

Miksi ihmisen täytyisi olla sivistynyt tai fiksu, jotta hän on arvokas ihmisenä? Vaikka Mira ei tietäisi MISTÄÄN mitään, hän on ihminen ja ansaitsee meidän rakkauden ja kunnioituksen. Ihan omana itsenään. Milloin älystä tuli ihmisarvon mitta? On paljon muita ominaisuuksia, jotka tuovat maailmaan enemmän arvoa kuin "sivistys" (mikä ei ole mitään muuta kuin vanhojen faktojen ulkoa opettelua).

Näin jakson, mutta en ole vaivautunut lukemaan kommentteja mitä somessa kuulemani mukaan on pyörinyt. Mutta Kirsin kommentin myötä mietin minäkin, että tosiaan, miksi ihmisten tietämättömyys on ivan ja pilkan kohde. Kuka määrittelee sen mitä meillä pitäisi ja kuuluisi tietää. On varmasti oletuksia, että oman maan asioista, yleistiedosta ja sivistyksestä jne kuuluu tietää asioita - ja jos et ole kartalla, ihmiset voivat sitten tuhahdella, pyöritellä silmiä ja taivastella toisten tyhmyyttä.

Minua ei ikinä saisi noihin kilpailuihin mukaan jo sen vuoksi, että tiedän hyvin vähän "sivistäviä" asioita (täällä kirjoitinkin joskus asiasta), mutta en myöskään kestäisi sitä naurua mitä seuraisi siitä, etten tiedä jotain monelle "päivänselvää" asiaa.

En siis seuraa isommin politiikkaa, ja monessa asiassa tipun kärryiltä jo alkuvaiheessa. Uutisia katson vähän - koska miksi katsoa maailman pahuutta, kun en sillä tiedolla voi loppujen lopuksi kovinkaan paljon muuta tehdä kuin voivotella ja lähettää vaaleanpunaisia ajatuksia. Maantieteellisesti haparoin, tiedän vain muutaman "yleispätevän nähtävyyden", kirjallisuudesta muistan hyvin vähän kirjoittajien nimiä, termien tietävyys vähäistä jne. "Miten et voi tuota tietää?" Niin, miten voin olla tietämättä. Olenko sitten tyhmä. Ja jos olen, niin miksi sen haukkuminen olisi "luvallista".

Tässä maailmassa on heikkolahjaisuutta, yksinkertaisuutta, älykkyyttä montaa sorttia, osaamista ja tietämistä. Mutta se joka tietää, voi olla tunnemaailmalta köyhä ja se joka ei tiedä, voi olla tunnemaailmaltaan rikas. Joskus ei ole tietoa eikä rikasta tunnemaailmaa - mutta jos Luoja sellaiseksi loi, niin rakkaudella niin olkoon.

Ja sitä paitsi joskus se, joka ei tiedä mitään, on paljon onnellisempi, kun se joka tietää paljon...




Hyvä kiertää

Kaj Kunnas sanoi hienosti Inhimillisessä tekijässä kiusaamisesta, pahan puhumisesta:
...Tuntuu niin keljulta -- En puhu kenestäkään pahaa -- Julkisesti en puhu pahaa -- Hyvä lähtenyt kiertoon -- Hyvä lähtenyt kiertämään -- Mullekin puhutaan tosi vähän pahaa... (Kommenttiin sisältyi muutakin, monia muitakin hienoja juttuja, mutta poimin sieltä täältä parit sanat.)

Tänä päivänä pyrin juuri tuohon. Että mahdollisimman vähän pahan puhumista. Purettava on ihmissuhteiden synnyttämiä kuvioita, mutta sellainen pahan jauhaminen, sitä yritän välttää. Nuorempana olin epäkypsempi, jauhoin enemmän, mutta tänään osaan ja haluan suunnata ajatuksia mahdollisimman paljon hyvään. Koska juuri tämän hyvän kiertämisen valossa, toivon että minusta ja minulle puhutaan hyvää. Vastaavasti myös paha kiertää - jos toistuvasti jauhaa pahaa muista, on pahan ilman lintu ja ilkeä, niin voiko elämä, maailmankaikkeus tuoda paljon muuta takaisin?

Ihanaa lauantaita kaikille, hyvän ilman tuulia Teille <3 Jostain nousi teille runo tähän viikonloppuun, ehkäpä se on juuri jollekin teistä tarkoitettu <3

Mene lähelle
Vaikka pelottaa
Mene ja kosketa

Minkään ei tarvitse muuttua
Vaikka kaikki olisikin muuttunut