No johan on taas kumma!

Nyt tarttis todella tehdä jotain. Taidan tarvia apua!

Haluaisin vain istua hiljaa, olla puhumaton. Vaikka viikon. Mutta niin, että se viikko ei kuluttaisi tätä lomaa yhtään. Voisin olla vaikka Näkymätön Ninni, hiippailla kello kaulassa.
Alan epäillä onko minulla vaihdevuodet. Moni oire passaisi siihen. Just niin, sitä sen täytyy olla. Hormonipiikille siis! Voi jollakin alkaa ne 35-vuotiaana?

Toisaalta chakrani taitavat olla tukossa. Ne 2 alinta. Siksipä kenties lantion alueen ongelmat, mm. elämäni ensimmäinen pissa tulehdus. Kirjassa Chakrapolku on hyvin avattu näitä asioita ja niitä olen kovasti kuulostellutkin. Kehohoitoon olemukseni halajaa! Jooga ja meditaatio tekisi terää, mutta entä jos on aloitekykykankeutta...

Ehkäpä kärsin kilpirauhasongelmista, siihenhän voi liittyä vaikkapa palelua, painonnousua (herkuilla ei ole asian kanssa tekemistä), hikoilemattomuutta (tosin minähän hikoilen), kuivaa ihoa, aloitekyvyttömyyttä. Ehkäpä kärsin molempisuuntaisesta ongelmasta, vajauksesta ja liiallisesta.
Lomastressi. Se minulla sittenkin taitaa olla.

Tai ehkä se on vain sentimentaalisuuteen taipuvainen mieleni. Tai laiskuus. Unelmat ja odotukset. Mutta tämä tahmaisuus riittää. Hyvistä ajatuksista, aikomuksista, asenteista lipsun jatkuvasti. On kuin saisin köydestä kiinni, mutta en sitten jaksakaan pidellä. Itseluottamus rapisee haurauttaan, rohkeus on hiipinyt selän taakse piiloon, unelmat tuntuvat liian kaukaisilta.

Ehkä olisi hyvä hetki jutella jonkun kanssa. Laittaa elämän palasia hiukan kohdilleen. Niin, niin taitaa olla paras. Taidan karata ensiapuna naisten kanssa mökille. Juosta metsässä, kirkua kylmää vettä (varpaissa), syödä itseni ähkyyn, soittaa äänimaljaa, kuunnella hiljaisuutta, valvoa niin pitkään kuin haluttaa, nukkua niin pitkään kuin nukuttaa.

Elämä ole minulle lempeä, puhdista minut turhista lasteista. Kiitos.

Ps. Postauksen kuvat Norjasta, siitä kauneudesta kuvia lipuu Instan puolelle ja myöhemmin blogiinkin. Niillä maisemilla jaksaa jo kauas. Tulossa postausta muista kesäisistä (tai no kesä ja kesä) hetkistä, We love the planet-ekodödön testauksesta, Psyykkisesta vahvuudesta ja ehkä pari runoakin. 

Vaikka mitään ei sanota

Vaikka sinä et sano. Et kerro kipusi kokoa, et sen kaikkia muotoja. Silti uskon tuntevani, ainakin jotain. En voi vastata äänellä, koska väylää ei ole avattu eikä kysymyksiä kysytty. Mutta kirjoitan, Sinulle minä kirjoitan. Kirjoitan kivullesi ja Rakkaudelle, joka sinussa on. 
Kun katsot peiliin, näen kuinka häpeän aalto ylitsesi pyyhkäisee. Ja painat katseesi alas.

Kun katsot virtaavaa vettä, pelkäät mennä lähelle. Koska pelkäät hukkuvasi.

Kun vedät sivellintä valkealla alustalla, näen kuinka tuskasi purkaantuu siihen. Niihin synkkiin väreihin. Sormesi tavoittelevat valon värejä, mutta lopulta hamuavat tuttuun tummaan.

Kun avaat silmäsi, kuulen syvän huokauksesi. Joka kuiskaa "Taas uusi aamu"

Kun katsot iloisia kasvoja ja hymyilet. Kuulen kuinka sydämestäsi jälleen palanen murtuu. 

Kun piirrät sormella pilven ääriviivoja, kuulen kaipauksen. Toivoisit sydämesi olevan yhtä kevyt.

Kun näet tulevaisuuden valon, käännät katseesi menneeseen. Kysyt siltä, "Voisiko valo olla minua varten".
Mutta anna kun kerron. Vielä tulee päivä, jolloin auringon säteet jälleen sinua koskettavat. Tunnet niiden lämmön. Valo on tuolla, juuri sinuakin varten. Se on siellä vaikka heti, aina valmiina. Pala palalta sydämesi täydentyy kauneudella, sillä kaikella mikä sielusi sopukoissa tallessa on. Tulee vielä se päivä, kun peilistä kuiskaa ääni "Olen ihana". Ihan lähellä on ne hetket, jossa tunnet kuuluvasi elämään. Et enää pelkää virtaa, vaan luotat sen kannattelevaan voimaan. Löydät ensimmäisen askeleen, joka saa varpaasi kutiamaan ja huudahtamaan "Löysinpäs sinut, oman jalanjälkeni". Tunnet jälleen rakkauden, joka sulattaa kohmeesi.

Ei se haittaa, vaikka et vielä tähän usko. Minä uskon puolestasi. Sillä välin riittää, kun hengität. Ja hengität. Ja jos sieltä mukana on tullakseen itku, huuto, raivo, suru, mikä vain, niin anna tulla vain. Mutta kunhan muistat, hengitä.



Millä motivoidaan työhön

On työnantajia, jotka tarkkailevat, laskevat, huomauttelevat alaistensa tekemisiä. Antavat ukaaseja, vain vähän kannustimia. Pitävät omaa totuuttaan oikeana, eivät kuuntele kunnolla, mitätöivät ja tylyttävät.

Sitten on alaisia, jotka kuuliaisesti tekevät ja piiskaavat itseään, pelkäävät reaktioita, ajavat itseään kenties piippuun. Osalle sopii ruoska-meininki ja he saavat itsestään eniten irti tuolla menetelmällä. Toiset tekevät, kun esimies näkee, mutta motivaatio lakkaa, kun ovat yksin. Yrittäjähenkisyys on kaukana ja keskisormi on mieleisin sormi selän takana. 

On työnantajia, jotka luottavat, kannustavat ja antavat vastuuta. Eivät tarkkaile jokaista risausta, vaan luottavat tekijöidensä ammatillisuuteen ja siihen, että hommat hoidetaan. He kuuntelevat ja ovat valmiita tutkimaan omaa totuuttakin. 

Sitten on alaisia, jotka syttyvät liekkiin ja loistavat. Nauttivat vastuusta ja haluavat kantaa kortensa kekoon. He uskaltavat mokata, koska sieltä löytyy se mikä ei toimi. He suunnittelevat työaikansa tietäen kuinka toimivat tehokkaimmin. Haluavat tehdä työnsä laadukkaasti, koska tietävät sen olevan käyntikortti jatkoon. Ja ennen kaikkea tekevät omasta sisäisestä halusta eivätkä ulkoisesta paineesta ja pelosta. On myös heitä, jotka käyttävät tilaisuuden hyväksi mennä sieltä missä aita on matalin, eivätkä ole luottamuksen arvoisia. On heitäkin, jotka kaipaavat selkeät raamit ja johdon. Toisille sopii selkeärytminen työ ja työn ennakoitavuus. Toisille taas epäsäännöllisyys ja nopeasti muuttuvat tilanteet on se juttu.
Minä uskon rennompaan tapaan toimia, siihen että se sopii minulle paremmin. Siihen, että työnantaja kertoo työnkuvan ja siihen littyvät tärkeät huomiot, mutta jättää toteutuksen tekijälle. Toki ollen käytettävissä ja tarjoten tukea, ideoiden yhdessäkin. Mutta luottaen, kannustaen omaan rytmiin. Ei kuitenkaan jätä heitteille eikä sälytä sellaista vastuuta niskoille, joka ei sinne kuulu. Ottaa rohkeasti puheeksi asioita, ja puuttuu niihin tilanteisiin mitkä eivät toimi tai jumittavat.
Tietenkin eri töille on myös ominaispiirteet, joita noudatettava - joissakin töissä on vain edettävä tilanteen vaatimalla tavalla ja juuri silloin, kun tarve on. Ja joihinkin töihin tekijöitä haetaan ilmaisemalla suoraan mitä halutaan - vaikkapa "olet valmis tekemään pitkää päivää" (jaksat tehdä, olet parhaimmillasi silloin), "omaat hyvän stressinsietokyvyn" ja silloin hakijoista ehkä karsiutuu pois osa heistä, joille se ei sovi. Vaikka ei sitä aina tiedä mihin rahkeet riittävät - joskus riittää yllättäen enempään, joskus ei riitä siihen mihin visioi. 

En silti usko kyttäämiseen, pelotteluun ja laskukone kädessä kommunikointiin. Eittämättä talouspuoli on tärkeä, ymmärrän toki sen - vaikka en talousnero olekaan. Mutta se millä ja miten tuloksien tekemiseen motivoidaan, on suuri vaikutus - tai näin minä omasta maailmankatsomuksesta uskon. Jos halutaan saada tuloksia, on varmasti firman edun mukaista, että työnantaja perehtyy työntekijöihinsä ja heidän vahvuuksiin. Kuinka pidetään yksilön, ryhmän motivaatiota yllä. Kuinka persoonalliset erot vaikuttavat. Kuinka saadaan positiivisia tehoja irti mahdollisimman paljon.
Tokihan tämä kaikki on kaksisuuntainen tie - omia asenteita, motivaatiota, ajatuksia oman työn tekemiseen liittyen on hyvä tarkastella ja tarpeen mukaan päivittää. Parhainkaan työnantaja ei voi muuttaa työtä mieleiseksi, jos omissa ajatuksissa on lukkiutumia. Tämän vuoden aikana olen joutunut tarkastelemaan omia ajatuksiani ja olotiloja työhöni liittyen - kun on niitä isoja unelmia, ja kuitenkin tämä hetki, ja kun on kärsimättömyys ja pari muuta. Mutta onneksi on myös kiitollisuus, joka juurruttaa tähän hetkeen.

Olisi kiva kuulla mitkä ovat ne keinot millä sinua motivoidaan tai millä itse motivoit itseäsi työssä. Millainen johtaminen on sinun mieleen? Tai kenties, millainen on sinun johtamisen tyylisi?

(Luen nyt kirjaa Psyykkinen vahvuus (siitä myöhemmin lisää) ja siinä hyvin tuotu esille mm. motivaatioon vaikuttavia juttuja.)

Keveyttä on...

Keveyttä on kesäiset vaatteet, joiden välissä tuuli pääsee pyörähtämään.

Keveyttä on kesäisen järven tuoksu.
Keveyttä on nuotion ritinä.

Keveyttä on kesälukeminen.
Keveyttä on ruskettuneet kasvot.

Keveyttä on aamusta iltaan laulavat linnut.
Keveyttä on vihreys ja sininen taivas.

Keveyttä on lanteita keikuttavat biisit.
Keveyttä on rantasaunan jälkeinen olotila.

Keveyttä on höyhenen ilmavat sanat.

Kiitos kaikki keveät asiat <3

Rakastaisitko

Rakastaisitko

Sitä että en voi olla kokonainen
En ihan aina
Sitä että en aina jaksa kasvoja ja kosketusta
Sitä kun toisinaan rakastan hiljaisuutta yli kaiken

Rakastaisitko

Tätä epäonnistumisen tuskaa
Jonka vuoksi öitä valvon
Poltettuja siltoja
Jotka loputtomana savuavat

Sitä että en usko olevani sen arvoinen
Rakkauden arvoinen

Rakastaisitko sinä muka tätä
Minua
Rääpälettä

**

Kyllä
Minä Rakastaisin

Oppinut oluen juo, oppimaton oksentaa

Aina välillä tuntuu, että sitä junnaa ja junnaa kaikessa vaan paikallaan. Sitten yhtäkkiä huomaa, että hei, tässä on jotain muuttunut.
Viime aikoina olen huomannut hallinneeni kieltäni hiukan paremmin. (Lähinnähän haaste on kotona ja kielen jäkättävä sävy.) Sanon minä edelleen, turhaudun, hermostun "taivaanrannanmaalariperheeni" kanssa. Mutta silti joskus tajuan, että "hyvejääkö tuo nyt sanoa ääneen, mitä sillä saavutan, mitä tähän asti olen saavuttanut". Ja sitten olenkin hiljaa. En reagoikaan, ihan aina. Enkä myöskään silti tukehdu omaan kiukkuuni. Kun ei joka kerta sanokaan, joskus onkin sitten mukava "räjähtää". Että jo on kumma!

Se, että ollaan eri mieltä asioista, ei tarkoitakaan aina, että olisin väärässä ja minussa olisi vika. (Vaikka tietystihän minä usein olen oikeassa, minkäs teet...) Joskus minunkin mielipide voi olla tilanteeseen passaava, eikä minun tarvitse kaivaa ruoskaa esiin. Mutta kun se viheliäinen epävarmuus aina välillä kampittaa. Mutta ainakin parissa asiassa olen huomannut, että saatan minä ollakin oikeassa. Tai mielipiteeni voi olla yhtä oikea, kun toisenkin, eikä minun tarvitse yrittää sitä analysoida ylösalaisin.
Joskus sille, että jokin asia ja tekeminen vastustaa, on syynsä. Joskus sitä pitäisi vaan kuunnella, ennakkoon. Joskus sitä on lähdössä jonnekin, kun eteen tulee monia esteitä - stressi nousee ja yhä kiivaammin etenee. Ja päästyään perille huomaa, että onkin väärään aikaan paikalla, paikka on kiinni, tilaisuus on peruttu. Tai kauppaan mennessä on tunne, että jätän väliin, mutta kun ei - ja kassalla huomaa, että lompakko uupuu. Jotain tällaisia pieniä.
Tapanko lapsen ilon ja riemun, luontaisen tavan liikkua ja möyriä. Sitä mietin viimeksi eilen, kun luin Tikapuut rakkauteen-kirjaa. "Älä kehtaa pyöriä sohvalla, lopettakaapa tuo tyhjän käkätys ja höpötys...".  Mutta hei, olen minä kehittynyt siinä isosti sitten äidiksi tultuani, kohta 17 vuotta sitten. Joka vuosi tajuan ja osaan enemmän. On sekin jo jotain.

Niin, isovanhempieni vessan seinässä on kyltti: Oppinut oluen juo, oppimaton oksentaa. Joka kerta se saa minut mietteliääksi. 

Tänä kesänä

Tänä kesänä. Ajattelin, että varovaisesti teen nyt kesäkuun aikana pihahommia ja puran kaikki ne mitkä minua henkisesti rasittavat (mm. pari kukkapenkkiä, hortonomin vikkaa ei ole). Liikuskelen sillälailla hiljokseen, istun välillä nauttimaan auringosta ja hellästä tuulesta. Sitten lomalla heinäkuussa vain otan irti kaiken kesä-energiasta, hengaillen läheisten parissa. Pyrin tekemään sen niin, että välttäisin aikomisen, suorittamisen, yrittämisen, tavoittelemisen, vertailemisen, kalenterin täyttämisen. Otan kesän voimaantumisen kannalta - voima vuodenaikanihan se on - niin että jaksan taas pitkän talven. 
 Mutta silti mielessä siintää parit kuvat, joiden haluaisin tähän kesään luontevasti tiensä löytävän.

- Kunnon, kattava aamupala. Hitaasti syöden, ulkona varpaita heilutellen. Välillä ihan yksin, välillä perheen kera, välillä yökyläläisten kera.

- Järvellä, veneessä makaaminen. Kuunnellen laineen liplatusta, paistuen auringon alla.

- Laktoosittoman ja gluteenittoman pehmis-hetken torilla, rannalla, missä vain.

- Kylillä pyöräilyn, varsinkin sillä kauniilla rantareitillä.

- Koko perheen reissu Norjan puolelle - sitten kun se oikealta tuntuu.

- Ilman herätyskelloa heräävät aamut - sängyssä loikoillen, hitaasti heräillen.

- Yöttömässä yössä paljain jaloin kävelyä, ehkä hiukan viinilasia ja taivasalla tanssia.

- Laiturilla istuminen, ihan kaikessa rauhassa.

- Äänimaljan ja voimarummun soittaminen - luonnon äärellä.

- Ystävien kera arjesta karkaaminen.

- Puolison kanssa arjesta karkaaminen.

- Ex-tempore lyhytmatkat Hailuotoon ja Nallikariin, perheen kanssa.
Sellaisia, tällaisia. Hitaita hetkiä. Olla läsnä, armollinen. Vain olemista varten, luvan kanssa laiskotella. Ihana kesä, olethan minulle lempeä, sinua niin kovin aina kaipaan.

Ps. 5 ihanaa olovinkkiä kesään Nakit ja Mutsi-blogista <3

Jokin muuttui

Voimauttavan valokuvan ammatilliset perusteet käyty nyt loppuun. Matka muutti minussa jotain, osa prosessoituu edelleen, mutta tässä muutamia palasia siitä mitkä saivat uutta katsetta.

Suhtautuminen perhe-valokuvien ottoon. Jokainen saa tulla kuvatuksi omilla ehdoillaan, tai kieltäytyä täysin. Jälkimmäinen saattaa toisinaan harmittaa, mutta pääsen siitä yli. Mutta jos joku haluaa seistä päällään, joku piilottaa kasvot, joku näyttää kieltä - antaa sillä hetkellä sen valokuvaan, antaa nähdä sen sillä hetkellä, niin se on täysin okei. Nyt katson mukamas epäonnistunutta perhe-valokuvaa hymyssä suin - mitä ihania luonteenpiirteitä. Miten haluaisit tulla kuvatuksi.
Sammakoiden nieleminen. Niin helposti suusta tulee: Oi pömppömaha näkyy, kasvoilla on finni, kääk mikä ilme, selluliittiä reisissä, naama punoittaa, ihme asento. Nyt kuvia katsoessa mielessä Miinan ohjeet siitä kuinka sammakot niellään. Jos ne ehtii poskien sisään, niin kela takaisin päin ja niellen vaan. Mitä kaunista ja hyvää kuvassa on. 

Valokuvat ovat henkilökohtaisia, niihin liittyy monenlaisia tunteita. Näemme kuvia erilailla, koemme niitä erilailla. Toinen voi muistaa kuvista juhlat, toinen muistaa tuskan jota sillä hetkellä sisällä kantoi. Jokaisella on oikeus omaan tulkintaan. Toisaalta  kuvista voi löytyä uuttakin, oman kokemuksen lisäksi. Mitä kaikkea kuva voi kertoa - siinä olevista ihmisistä, paikoista, kuvaajasta.

Kuvilla voi tehdä näkyväksi sellaista, mikä ei vielä ole olemassa. Mitä haluan vahvistaa.

Katse. Siihen se kiteytyy. Lempeä katse. Annatko luvan katsoa? Sinun ehdoilla. Sinä päätät mitä haluat itsestäsi näyttää ja minä hyväksyn sen. Hyväksyn Sinut. 

Mitä silmät auki, mitä silmät kiinni

Joskus on hyvä sulkea silmät ja olla näkemättä. Joskus on hyvä sulkea korvat ja olla kuulematta. Usein kuitenkin hyvä pitää silmät sepposen selällään. Niin, että näkee kaiken kauniin.

Nyt just, voisin sulkea silmät, koska en halua nähdä lumisadetta vaan aurinkoa. Sulkea silmät ja käydä nukkumaan, koska viime yönä nukuin huonosti.

Nyt just haaveilen kesälomasta, heinäkuisesta lämmöstä. Ja Norjasta, jonne matkaaminen tuntuu nyt oikealta asialta. Silmät kiinni haaveilen.

Nyt just hiukan kauhistelen pojan rippijuhlien leipomuksia, kun isojen kokonaisuuksien handlaus saa minut stressaamaan, Silmät taitavat olla sepposen selällään, kauhusta.
Nyt just mietin ihmisten eroja - toinen haaveilee marjanpoiminnasta, toinen ei kykene sellaiseen keskittymiseen. Just niin, minä olen jälkimmäinen, Samaan sarjaa menee kasvimaa - pieni pläntti omalla tontilla, mutta ei kipinää. "Kyllähän se pitäisi hyödyntää." Mutta jos siitä ei saa nautintoa, niin ei saa. Porkkanaa siinä voisi silti kasvaa. Vuokrataan sitä vastaan palsta. Silmät kiinni makustellen.

Nyt just en halua nähdä jotain mitä näen kun suljen silmät. Siksi silmät apposen auki.

Nyt just iloitsen asiakkaiden onnistumisista. Ihan täysin silmät auki ja hymyssä suin.

Nyt just voimaannun laina-auton hyvästä äänentoistosta ja lempibiiseistä. Varsinkin niistä Johanna Iivanaisen, jestas miten kaunis ääni ja biisit. Silmät kiinni, mutta silti auki.
Nyt just arvottu voittaja, silmät auki vaikka unihiekasta nihkeät. Voittaja Terhi J. Laitan sinulle sähköpostia. Katsotaan millaisia yllätyksiä Ruohonjuuri sinulle lähettää :) 

Se mitä vastustat...

Tänään törmäsin tähän Keiju Vihreäsalon kirjoitukseen Hidasta elämää-sivustolla. Ja jotain liikahti. Viime kuukausina olen paininut muutaman oman piirteeni kanssa. Olen harmitellut, miettinyt, analysoinut, tsempannut, vihoitellut. Olen myös kuvauttanut niitä osia itsestäni. Luullut ehkä hyväksyvänikin, olevani lempeä. Mutta tuon jutun luettuani tajusin, että hitto! Minähän olen koko ajan inhonnut niitä asioita itsessäni ja halunnut, että ne vain pyyhkäistäisiin minusta pois. En minä ole hyväksynyt. Olen katsonut vain sivusilmällä.

Mutta tosiaan. "Ensimmäinen askeleeni lempeään rehellisyyteen oli myöntää itselleni, että olin ihminen, kokonainen ihminen, ja minulla oli myös sellaisia piirteitä ja tunteita, joista en ollut niin ylpeä. Jos halusin niitä muuttaa, olisi minun välttämätöntä olla niiden suhteen rehellinen. Nähdä itseni sellaisena kuin olin."
Ihan melkein naurattaa. Miten sen välillä unohtaakin. Että hyväksymällä asiat saavat mahdollisuuden liikahtaa johonkin. Että se mitä vastustat, se lisääntyy ja tulee aina vain lähemmäksi. Niin sitä joskus kulkee laput silmillä. 


"Lempeyttä tarvitaan siksi, että ilman itseen kohdistuvaa hellyyttä meidän on vaikea olla omissa silmissämmekään erehtyväinen, puutteellinen ja epätäydellinen. Haavoittuvainen. Ilman lempeyttä, emme pysty rehellisyyteen, emme myöntämään negatiivisia piirteitä itsessämme, joudumme kätkemään ne ensimmäisenä itseltämme. Kaikkein vähiten haluamme menettää oman arvomme omissa silmissämme. Siksi lempeyden täytyy olla osa rehellisyyttä, sen kumppani."


Lempeän katseen matka jatkuu <3

Ps. Hetki aikaa osallistua arvontaan. Ja alekoodi ihanaan aarrekauppaan.